Kirjani synty | Sinikka Mäntysalo

Proosatekstejäni

Peremmälle astukaa

Novelli / Sinikka Mäntysalo

Vieraita on tulossa täsmällisellä kellonlyömällä. Auraamattomat ja liukkaat mutkaiset tiet eivät ole este ajoissa olemiselle. Maalla ei teille hiekkaa kylvetä ja suolat käytetään keittiöissä. Matkantekoon otetaan aikaa. Myöhästyminen olisi epäkunnioittava teko. Sukulaispariskuntia tulossa. Kuvittelen heidät jo silmissäni. Kaksi vanhaa avioparia pääsee sivukyliltä kirkolle. Oikeasti he ovat keski-ikäisiä. Minusta vanhoja. Pariskunnat ovat pukeneet päälleen tummanpuhuvat pitkät ja paksut talvipompat. Moisia pomppia on vaatehenkarinkin raskas kannatella.

Yöllä on ollut täysikuu. Aamulla aikuiset puhelivat toisilleen, että pakkanen oli käynyt yli kolmessakymmenessä. Miehillä ja naisilla on karvahatut päässä. Aviomiestensä ampumista ja nylkemistä piisameista turkkurilla teetetyt turkishatut. Naisilla on pyöreänmuotoiset. Näyttävät ylösalaisin kumotuilta lyhytkarvaisilta potilta. Miehillä on neliömuotoiset karvaiset nikitat. Alas tippuvat läpät ohuella nahkanauhalla ylös vedettynä tai alaspäin roikkuvina korvina. Otsanpuolella läppä alhaalla tai ylös nostettuna. Miehet kuuluvat samaan metsästysseuraan.

Opel Olympian, vuosimallia-1963, moottorin ääni kuuluu jo kotitiellä. Pysähtyy autotallin eteen. Juuri nyt on se hetki, kun minun tulee sukeltaa lauluasentoon sisäeteisen pitkän vaatenaulakon taaimmaisen painavan talviulsterin taakse. Vähän jo jännitti. Minulla oli tämä erikoistehtävä. Ei kenelläkään toisella. Siksi, kun oli se oikea lauluääni. Ääni, jolla lauletaan nuotilleen. En osannut laulaa nuotinvierestä. Lauloin nuotin oikeasta kohdasta. Olin tehtävästä vähän ylpeä. Eriskummallista se oli myös. Se taas johtui siitä, että tervetulolaulu piti laulaa piilossa. Yllätyksen tuli olla vieraille täydellinen. Tosin ahkeraan kyläilevät olivat saaneet yllättyä monta kertaa. Ääni vain kuuluu. Lasta ei näy. Olen valmiina. Sanat jo melkein suussa.

Ulkorappusissa kuuluu neljän aikaihmisen keskinäistä puhetta. Hienoviritteistä äänenkorkeuden nousua ja laskua. Pyhäpäivänä sivukyliltä lähtö on ollut mieleistä. Lehmät lypsetty ja kaikki navetan elukat ruokittu. Toinen aviopari on opettajapariskunta. Heille riitti ketjussa pihalla kulkevan ajokoiran ruokkiminen. Hirvenluita aitauksen yli koirankopin viereen. Nyt on pyhä.

Kengät harjataan edestä, takaa ja pohjasta. Ei lunta sisälle. Kuulen edestakaisia harjalla lakaisemisen ääniä. Yksi ääni varrellisesta harjasta, toinen varrettomasta luudasta. Naiset asettelevat tiukkoihin talvisaappaisiin ahdetut vahvat pohkeensa kohti ulko-ovea. Tallaavat ensimmäiselle betonirapulle. Lumesta puhtaat ja jäästä hakatut. Siistitit ja turvalliset. Toisen naisen mies kuulostaa harppaavan naisten edelle ulko-ovea avaamaan. On käynyt kouluja, tietää etiketin. Naisia naurattaa. Miehen huomio nostaa pikkutytön pintaan. Naurun ja kikatuksen eron tunnistaa vaatenaulakon perälle asti.

Minulla alkaa olla kuuma pitkän vaatenaulakon taaimmaisen painavan talviulsterin takana. Piti laittaa valkoinen angoravillapaita päälle. Vekkihame on kermanvalkoinen. Hieno. Lopuksi vetää paksut villatamaskitkin jalkaan. Ulkona on kova pakkanen. Polkkatukka on nätisti kammattu. Pienestä tukkanipusta päänlaelle on kiinnitetty valkoinen rusetti. Jakaus ja rusetti ovat vähän kallellaan. Eihän tänne kukaan näe. Vaatenaulakossa minulla on aina kädessä koulun laulukirja. Hämärä haittaa. Osaan jo lukea. Opin viime vuonna. Sivu on auki laulun kohdalta, jos unohtaisin sanat. Se hävettäisi. Laulu on aina sama vaatenaulakon ulkovaatteiden takana. Joka vuodenaika sama laulu. Takit vain vaihtuvat vaatenaulakossa. Monta kertaa laulettu. Kirja on silti hyvä pitää kädessä. Tuntuu turvalliselta.

Vihdoin vieraat ovat ulkoeteisessä. Vielä kopisuttavat viimeiset kengänpohjiin paakkuuntuneet lumet. Nyt! Nyt on oikea aika aloittaa! Ajoitus on aina varma. Sen osaan laskea äänistä. Hetki, kun kyläilemään tuleva vieras tarttuu sisäeteisen oven kahvaan. Taivuttaa kahvaa niin, että kuulen lukon naksahtavan. Naks. Sitten se alkaa: ”Tervetuloa, hauska tavata, peremmälle astukaa, olkaa hyvä istukaa. Näin nyt lausumme, vierailustanne…”

Vieraat astuvat ulkoeteisestä sisäeteiseen. Minä se vaan laulan vaatenaulakon perältä; ”tervetuloa hauska tavata, peremmälle istukaa, olkaa hyvä astukaa, näin nyt lausumme, vierailustanne…” Naiset alkavat etsiskellä jo pitkävartisten mustien saapikkaiden vetoketjuja. Pohkeista kiristää. Kouluja käynyt mies rykii kurkkuaan. Naiset huomaavat oikoa itsensä kuunteluasentoon. Laulan ja mietin: miten vieraitten sisääntulo olikin kestänyt? Olin seisonut naulakossa ihan liian kauan. No nyt minä vaan laulan. Laulan laulua piilossa, talviulstereiden takana kuumissani. Vieraat heloittavat erityisen yllätyksen ihmeestä. Heidät valtaa talonväen toivoma odotettuvierastunne. Ei sovi epäillä. Tervetulleita ollaan.

Pariskunnat seisovat tiiviisti vierekkäin talviulsterit hartioilla ja piisamihatut päässään. Näyttävät varmasti samanlaisilta, kuin se Neuvostoliiton Brezhnev. Semmoinen näkyy usein televisiosta. Tori ei näytä punaiselta, vaan mustanharmaalta. Tiedän, mitä aikuiset ajattelevat: no pian tuo lapsen laulu varmasti loppuu. Siksi malttavat tiukasti paikallaan. Kuulen kuitenkin, kun availevat jo ylimmäisiä nappejaan.

Lapsen tehtävä, tervetuloa laulu on laulettu viimeistä säkeistöä myöten. Laulussa ei ole kertosäettä. Olen valmis. Viiton itselleni aukon ulos vaatenaulakon paksujen talvipomppien takaa. Tulen näkyviin. Seuraa erityistehtävän paras hetki: ”Hyvinhän tuo tyttö laulaa.” Samassa naiset kumartuvat pitkävartisten mustien talvisaappaiden vetoketjujen avaamispuuhaan. Reisiä pakottaa kaiken aikaa. Pyhäpäivänä pitää kestää. Vetoketjuista selvittyään naisten katseet keskittyvät jo seuraavaan seremoniaan. Martoissa ommeltujen kangaspussien sisällä olevien mustien kiiltonahkapyhäkenkien esiin kaivamiseen. Vieraillessa ei sovi olla sukkasillaan. Pikkukengät kuuluvat pyhäpäivän kyläilyyn. Kuin huomaamatta talviulsterit sujahtavat naulakkoon. Hyvin opetettu isäntä ripustaa naisten viime talvena Halosen tavaratalon alennusmyynnistä ostamat takit pitkään vaatenaulakkoon. Etummaiseksi. Löytyvät lähtiessä etsimättä. Sen on mies vuosissa oppinut. Naisten miehet osoittavat jo pientä väsymisen merkkiä housunkauluksiaan nykimällä.

Naisten kenkienvaihto ja permanentilla pyöristettyjen kampausten vuorotellen kohentelut eteisen peilin edessä, vievät talvikyläilyissä helkkarinmoisesti aikaa. Ei miehet sitä ääneen sano. Ajattelevat vaan. Pyhäpäivänä pitää kestää, se piisamihattu litistää tupeerauksen. Kyllä mies sen ymmärtää. Toisen naisen mies kuluttaa aikaa nenäänsä. Kaivaa neliöksi silitetyn, reunoista ruudutetun pyhänenäliinan housuntaskusta. Turistaa muodonvuoksi ilmaa vuorotellen nenän molemmin puolin. Miehet ja talon emäntä odottavat jo olohuoneen puolelle siirtymistä. Sen näkee polvien nytkähtelyistä. Sen kuulee vaivautuneista, ”on pakkasia piellyt”- lauseiden aloituksista. Kouluja käynyt mies rykii kuuluvasti kurkkuaan. Vierailuissa naiset siirtyvät miesten edellä tilasta toiseen. Se tapahtuu talonväen käden ojennusliikkeellä, tännepäin. Terästetty kahvi, pilkkisaaliit, syksyllä kaadettujen hirvien määrä ja ampujat. Näillä turinoilla miehet selviävät pyhäpäivien kyläilyistä.

Naiset jatkavat edellisen vierailun jälkeen uusien kuolleitten nimien muistelemisella. Nyt vaihtavat aihetta. Äänet muuttuvat kuiskaukseksi. Naiset kallistavat kasvot liki toisiaan. Kirkkoherra oli käynyt vieraissa. Oli naiskanttorin kanssa pelehtinyt urkuparvella. Hautajaisvirsiä sopimaan mennyt leski oli kavunnut parvelle. Yllättänyt nämä itse teosta. Päällekkäin olivat olleet. Hikisinä retkottivat. Naimisissakin molemmat. Virret jäivät sopimatta. Leski-ihminen ryntäsi kuohuksissaan parvelta alas. Synninmäärän näkemisestä kompuroi kapeissa portaissa niin, että sääriluu halkesi.

Hautajaiset piti siirtää. Pohje oli jo valmiiksi turpea. Talvihautajaisiin on ostettava uudet leveävartiset mustat talvisaapikkaat. Uuden papin ja kanttorinkin oli jo naapuriseurakunnasta varannut. Huorintekijät eivät ikänsä uskollisena pysynyttä Väinöä siunaisi. Leski oli oikein joutunut kunnanlääkärillä käymään. Se kirjoitti leskelle kaksi reseptiä. Kipulääkettä sääriluukipuun ja hermolääkettä näkyyn, joka vei yöunet. Kauheaa painajaista siitä asti kaikki yöt. Oli se ollut sen verran jumalaton näky. Yöt valvotti ja päivät riivasi ajatukset. Onko kirkosta eroaminen syntiä. Joutuuko siitä kadotukseen. Tai onko se tässä nimenomaisessa tapauksessa syntiä ollenkaan, kun ero syy on omin silmin todistettu kirkon palvelijoitten synnillinen teko.

Voidaanko minut, ikäni Väinölle uskollinen pakottaa kirkkoherran ja kanttorin kanssa samasta portista. Kaksinkertainen helvettihän siitä silloin lankeaisi. Oi, oi ja pitäisi vielä jaksaa Väinökin sinne kirkkomaahan saattaa. Kunnialla haudanlepoon laskea. Kukkalaitteet silkkinauhoilla ja saatesanatkin oli kuulemma miniän kanssa jo valinneet. Näin oli sanasta sanaan leski itse osuuskaupassa opettajalle puhunut. ”Kovasti näytti heikkovointiselta,” vahvisti opettajavieras kertomaansa.

Minä katselen aikuisten näytöstä keittiössä lämpöä hohkaavan puuhellan kyljessä. Sisäeteisen ovi on auki keittiöön. Monisointuiset miesten ja naisten puheiden äänet kiertävät eteisen kautta lapsen korviin. Olohuoneen puolella kyläillään aikuisten pyhäpäivää. Se on pyhä tilaisuus. Silitän kissaa ja annan sille kermaa. Se kehrää kiitokseksi.

Hyeenat arkun äärellä

Lyhytnovelli Sinikka Mäntysalo 2022

Muistosanat äidin hautajaisissa

Rakas äiti ja mummu. Kätesi hellän kosketuksen muistan. Kasvatit minusta oikeudenmukaisen ja omilla pärjäävän. En voi kylliksi kiittää eväistä, joita matkalleni annoit. Muistan, miten olit aina kotona koulusta odottamassa. Ikkunasta katsoit ja hymyilit. Heilautit käsiäsi pään yläpuolella joka kerta, kun näit minut pihapolun päässä. Reppu selässä ja sormet pyöränketjurasvassa vilkutin takaisin. En tiedä toista niin lämmintä ihmistä, kuin sinä äiti olit. Kasvatit lapsesi rehellisyyteen ja toisten ihmisten huomioon ottamiseen. Muistan, miten aina jo lapsenmieliimme teroitit, kuinka pikkusormea ei kannata pahalle antaa. Sillä se vie koko käden. Tiedän, että juuri siksi minusta tuli poliisi.

Teit hyvää kotiruokaa monta kertaa päivässä. Minusta tuli vahva ja voimakas. Tunnollinen ja raamikas lainvalvoja. Aina olen halunnut sinua suojella. Auttaa, kun apua tarvitset. Minä olisin sinua vielä tarvinnut, aikuinen ja perheellinen mies vaikka olenkin. Lapsenikin kaipaavat sinua. Omaa mummuaan. Terveenä ollessasi hoidit heitä, koskaan et valittanut. Aina saivat tulla, et kelloa katsonut. Omia menoja siirtelit. Miten ihminen voikaan olla niin hyvä. Meidän äiti oli. Jätit ison tyhjyyden elämäämme. Kaipaamme sinua. Emme koskaan unohda.

Lepää rauhassa Äiti, me pidämme huolen Papasta.

Kyynelten läpi, Mikkosi

Vuosia ennen hautajaisia

Perheen äiti oli sairastellut viitisen vuotta. Puoliso ja vanhin tytär olivat kannatelleet kahden hengen hoitoketjua. Samalla kylällä asuivat kaikki perheen neljä aikuista lasta. Perheellisiä olivat jokainen. Rippikoulun käyneitä jo lapsenlapsetkin. Tämä yksi tytär jäi isän avuksi. Rakkaudesta jäi. Talossa ei muita avunantajia näkynyt. Tällä tavoin äiti sai elää kotona loppuun asti. Alkuvuodet olivat helpompia. Äiti pystyi liikkumaan rollaattorilla sisätiloissa. Toinen halvaus oli jo armoton. Aivoverenkiertokohtaus vei vuoteen omaksi loppuelämän ajaksi. Puhekyvyn vei mennessään. Kerran kävivät viiden vuoden aikana muut sisarukset talon sisäpuolella. Rupesivat riitelemään jo lapsuuden kodin portilla. Rahojen perään olivat. Mikään muu halvaantuneessa äidissä ei heidän sisintä koskettanut. Ei ollut silloinkaan aikaa pysähtyä äidin sängyn vierellä. Kyllä äiti vielä omat lapsensa tunnisti. Tutut äänet kantautuivat pihalta kammariin. Senkin tunnisti, ettei hyvillä mielin kukaan ollut. Pahoitti mielensä. Ei tullut sanoja, mykkä kun oli. Ääneti valuivat kyyneleet pitkin laihoja poskipäitä. Pappa pyyhki äidin kasvot kangasnenäliinaan. Hieraisi kuivaksi omatkin silmäkulmat.

Sisarukset siirtyivät pihalta eteiseen. Sen verran makuukammarin ovelta kurkottivat: hengittääkö tuo. Tuvan kaapit oli aika kääntää tavaroista. Arabiaa heilahti laatikoihin häpeämättömin kädenliikkein. Posliinien tylpänkimeät äänet lävistivät kotitalon huoneet ja talon vanhusten sydämet.

Vanhin tytär sinnitteli hyeenoiden ristitulessa. Jonkun tässä pitää isän puolia pitää. Eivät ne voi äitiä isältä pois ottaa ja viedä laitokseen. Ei voi päästää taloa jakamaan ennen aikojaan. Äidin ja isän kotia. Pakko tässä on suojella vanhempia omilta lapsiltaan, tytär ajatteli. Sisaruksiltani, sen sanoi ääneen ja tuvassa paleli. Viikkorytmi halvaantuneen äidin kanssa kulki samassa tutunraskaassa rytmissä. Vuodesta toiseen aina samanlaisena. Äidin keho vain haurastui. Jokainen alkava uusi vuosi näkyi kehossa. Muistina toimi vain muistosilta lapsuuden ja nuoruuden kuviin. Isän ja tyttären tunnisti. Yhdessä pesivät isän kanssa äidin kerran viikossa. Sänkyyn pesivät, syöttivät ja juottivat. Tytär teki ruokaa pakkaseen. Kantoi kaupasta tavaraa jääkaapin täyteen. Viikon sillä isä pärjäsi. Matot ja petivaatteet puisteli aina perjantaisin. Muina arkipäivinä oli tapanaan töitten jälkeen ohiajaessa sisällä pyörähtää. Onko kaikki kunnossa, silitti ja kuunteli. Viikonloppuisin antoi isälle omaa aikaa, että edes pihapiirissä kävelisi. Rakkaudesta teki. Luulivat muut sisarukset, että siellä jo rahoja jaettiin. Ei kai muuten kukaan halvaantunutta mykkää hoitaisi. Rahoja se vaan kärkkyy siellä meiltä salaa. Käärii omiin taskuihin.

Mikseivät muut auta. Riitelevät, joka välissä. Riitelevät keskenäänkin jo. Raskaaksi niin käy yksin kannatella kahta haavoittuvaa. Kiitos vanhemmille kaikesta hyvästä auttaa jaksamaan. Kiitollisuus omasta elämästä. Miksi sisarukset hylkäävät elossa olevat vanhempansa. Elämään omilla jaloin kasvattajansa. Panettelevat ja hylkäävät. Särkevät vanhan äidin ja isän sydämet, näin huomaa tytär monesti miettivänsä.

Äiti kuoli viiden vuoden kuluttua halvaantumisesta. Perunkirjoitus oli jo toimitettu. Puolet pesästä jaettu lapsille. Toinen puoli jäi leskelle. Kukin sai laillisen oman osuutensa. Isä jäi yksin yhteiseen kotiin. Äiti oli haudattu kesällä. Syksyä elettiin. Syyskuussa tuli poliisimiespoika isän taloon vaatimaan selvitystä asiakirjassa näkemäänsä merkintään. Se rahasumma, joka oli kirjattu säilytettäväksi. Ei jaettavaksi. Vaati nyt rahoja, jotka vanhemmat olivat yhdessä säästäneet. Olivat nimenneet tilin: leskenturva. Sinne oli säästetty vuosikymmeniä. Yhteisesti sovittu. Se kumpi jää, kun toinen lähtee edellä. Jäävät sitten leskelle loppuelämän turvaksi. Kovalla työllä ne oli saatu säästöön kerättyä. Markka ja euro kerrallaan. Poliisimiespoika painoi päälle. Vaati isältä osuutta säästöstä. Lakiosuutta siinä toisteli. Vuosiin ei ollut talossa näkynyt. Ei ollut äitiä katsomassa käynyt. Paitsi sen yhden kerran. Olihan siinä ollut mukana silloin isommatkin lapsensa. Katselivat talossa tavaraa. Sellaista, jonka voi tori.fi sivustolla myydä. Retrotavara on helppo muuttaa rahaksi.

Leskimiehen mieli murtui kokemasta. Kohtelu oli ankaraa. Omilta lapsilta ja lapsenlapsilta. Mitä me äidin kanssa teimme elämässä väärin? Pappa masentui. Poliisipoika tyhjensi säästötilin viimeistä senttiä myöten. Talo jäi kylmäksi. Reipasjalkainen pappa joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle. Ruoka ei mennyt alas. Ei puurot, ei vellit. Ei pystynyt nielemään. Kaikki oli ympärillä vierasta. Ihmiset, käytävät ja ulko-ovi. Pihalle eivät päästäneet. Ilman saattajaa ei saanut ulos mennä, eikä saattajia ollut. Paitsi tämä tytär, silloin kun pääsi. Oli joutunut työn perässä toiselle puolelle Suomea muuttamaan. Papan kunto huononi. Ensin tuli rollaattori, sitten jäi vuoteenomaksi. Letkuruokinnalle aluesairaalaan ei suostunut. Vanhainkodissa sai kuivua rauhassa. Edellään mennyttä päivästä toiseen ikävöi.

Jo viikko isän terveyskeskuksen vuodeosastolle siirtymisen jälkeen oli poliisimiespoika toimittanut vanhempien talon pihalla irtaimen huutokaupan. Itse toimi meklarina. Nuijan alle kaikki minkä irti sai. Parasta hintaa huudatti. Ei isä tästä mitään tiennyt. Sai kuihtua tietämättömänä. Vanhin tytär oli vielä huutokauppa aamuna lähettänyt veljelleen tekstiviestin: Mikko, taloon et koske. Isän sydän ei kestä täydellistä hävitystä.

Peremmälle astukaa

Lyhytnovelli Sinikka Mäntysalo 2022

Yöllä on ollut täysikuu. Aamulla aikuiset puhelivat toisilleen, että pakkanen oli käynyt yli kolmessakymmenessä. Miehillä ja naisilla on karvahatut päässä. Aviomiestensä ampumista ja nylkemistä majavista turkkurilla teetetyt turkishatut. Naisilla on pyöreänmuotoiset. Näyttävät ylösalaisin kumotuilta lyhytkarvaisilta potilta. Miehillä on neliömuotoiset karvaiset nikitat. Alas tippuvat läpät ohuella nahkanauhalla ylös vedettynä tai alaspäin roikkuvina korvina. Otsanpuolella läppä alhaalla tai ylös nostettuna. Miehet kuuluvat samaan metsästysseuraan.

Opel Olympian, vuosimallia-1963, moottorin ääni kuuluu jo kotitiellä. Pysähtyy autotallin eteen. Juuri nyt on se hetki! Minun tulee sukeltaa lauluasentoon sisäeteisen pitkän vaatenaulakon taaimmaisen painavan talviulsterin taakse. Vähän jo jännitti. Minulla oli tämä erikoistehtävä. Ei kenelläkään toisella. Siksi, kun oli se oikea lauluääni. Ääni, jolla lauletaan nuotilleen. En osannut laulaa nuotinvierestä. Lauloin nuotin oikeasta kohdasta. Olin tehtävästä vähän ylpeä. Eriskummallista se oli myös. Se taas johtui siitä, että tervetulolaulu piti laulaa piilossa. Yllätyksen tuli olla vieraille täydellinen. Tosin ahkeraan kyläilevät olivat saaneet yllättyä monta kertaa. Ääni vain kuuluu. Lasta ei näy. Olen valmiina. Sanat jo melkein suussa.

Kengät harjataan edestä, takaa ja pohjasta. Ei missään nimessä lunta sisälle. Se olisi hävettävää. Kuulen edestakaisia harjalla lakaisemisen ääniä. Yksi ääni varrellisesta harjasta, toinen varrettomasta luudasta. Naiset asettelevat tiukkoihin talvisaappaisiin ahdetut vahvat pohkeensa kohti ulko-ovea. Tallaavat ensimmäiselle betonirapulle. Lumesta puhtaat ja jäästä hakatut. Siistitit ja turvalliset. Toisen naisen mies kuulostaa harppaavan naisten edelle ulko-ovea avaamaan. On käynyt kouluja, tietää etiketin. Naisia naurattaa. Miehen huomio nostaa pikkutytön pintaan ja punan poskille. Naurun ja kikatuksen eron tunnistaa vaatenaulakon perälle asti.

Minulla alkaa olla kuuma pitkän vaatenaulakon taaimmaisen painavan talviulsterin takana. Piti laittaa valkoinen angoravillapaita päälle. Vekkihame on kermanvalkoinen. Hieno. Lopuksi vetää paksut villatamaskitkin jalkaan. Onhan ulkona kova pakkanen, sanoi äiti. Polkkatukka on nätisti kammattu. Pienestä tukkanipusta päänlaelle on kiinnitetty valkoinen rusetti. Jakaus ja rusetti ovat vähän kallellaan. Eihän tänne kukaan näe. Vaatenaulakossa minulla on aina kädessä koulun laulukirja. Hämärä haittaa. Osaan jo lukea. Opin viime vuonna. Sivu on auki laulun kohdalta, jos unohtaisin sanat. Se hävettäisi. Laulu on aina sama vaatenaulakon ulkovaatteiden takana. Joka vuodenaika sama laulu. Takit vain vaihtuvat vaatenaulakossa. Monta kertaa laulettu. Kirja on silti hyvä pitää kädessä. Tuntuu turvalliselta.

Vieraat astuvat ulkoeteisestä sisäeteiseen. Minä se vaan laulan vaatenaulakon perältä; ”tervetuloa hauska tavata, peremmälle istukaa, olkaa hyvä astukaa, näin nyt lausumme, vierailustanne…” Naiset alkavat etsiskellä jo pitkävartisten mustien saapikkaiden vetoketjuja. Pohkeista kiristää. Kouluja käynyt mies rykii kurkkuaan. Naiset huomaavat oikoa itsensä kuunteluasentoon. Laulan ja mietin: miten vieraitten sisääntulo olikin kestänyt? Olin joutunut odottamaan naulakossa ihan liian kauan. No nyt minä vaan laulan. Laulan laulua piilossa, talviulstereiden takana kuumissani. Vieraat heloittavat erityisen yllätyksen ihmeestä. Heidät valtaa talonväen toivoma 'odotettuvierastunne.' Ei sovi epäillä. Tervetulleita ollaan.

Pariskunnat seisovat tiiviisti vierekkäin talviulsterit hartioilla ja majavaturkishatut päässään. Näyttävät varmasti samanlaisilta, kuin se Neuvostoliiton Brezhnev. Semmoinen näkyy usein televisiosta. Tori ei näytä punaiselta, vaan mustanharmaalta. Tiedän, mitä aikuiset ajattelevat: 'no pian tuo lapsen laulu varmasti loppuu.' Siksi malttavat tiukasti paikallaan. Kuulen kuitenkin, kun availevat jo ylimmäisiä nappejaan.

Lapsen tehtävä, tervetuloa laulu on laulettu viimeistä säkeistöä myöten. Laulussa ei ole kertosäettä. Olen valmis. Viiton itselleni aukon ulos vaatenaulakon paksujen talvipomppien takaa. Tulen näkyviin. Seuraa erityistehtävän paras hetki: 'Hyvinhän tuo tyttö laulaa.' Samassa naiset kumartuvat pitkävartisten mustien talvisaappaiden vetoketjujen avaamispuuhaan. Reisiä pakottaa niin peijoonisti. Pyhäpäivänä pitää kestää. Vetoketjuista selvittyään naisten katseet keskittyvät seuraavaan seremoniaan. Martoissa ommeltujen kangaspussien sisällä olevien mustien kiiltonahkapyhäkenkien esiin kaivamiseen. Vieraillessa ei sovi olla sukkasillaan. Pikkukengät kuuluvat pyhäpäivän kyläilyyn. Kuin huomaamatta talviulsterit sujahtavat naulakkoon. Hyvin opetettu isäntä ripustaa naisten edellistalvena Halosen tavaratalon alennusmyynnistä ostamat takit pitkään vaatenaulakkoon. Etummaiseksi. Löytyvät lähtiessä etsimättä. Sen on mies vuosissa oppinut. Naisten miehet osoittavat jo pientä väsymisen merkkiä housunkauluksiaan nykimällä.

Naisten kenkien vaihto ja permanentilla pyöristettyjen kampausten vuorotellen kohentelut eteisen peilin edessä, vievät talvikyläilyissä helkkarinmoisesti aikaa. Ei miehet sitä ääneen sano, ei olisi sopivaa. Ja tulisi kotona sanomista. Joutuisi nukkumaan eri kammarissa emännän kanssa. Pyhäpäivänä pitää kestää. Kyllä se aito turkishattu tupeerauksen litistää. Miehet sen ymmärtää. Toisen naisen mies kuluttaa aikaa nenäänsä. Kaivaa neliöksi silitetyn, reunoista ruudutetun pyhänenäliinan housuntaskusta. Turistaa muodonvuoksi ilmaa vuorotellen nenän molemmin puolin. Miehet ja talon emäntä odottavat jo olohuoneen puolelle siirtymistä. Sen näkee polvien nytkähtelyistä. Sen kuulee vaivautuneista, ”on pakkasia piellyt”- lauseiden aloituksista. Kouluja käynyt mies rykii kuuluvasti kurkkuaan. Vierailuissa naiset siirtyvät miesten edellä tilasta toiseen. Se tapahtuu talonväen käden ojennusliikkeellä, tännepäin. Terästetty kahvi, pilkkisaaliit, syksyllä kaadettujen hirvien määrä ja ampujat. Näillä turinoilla miehet selviävät pyhäpäivien kyläilyistä.

Naiset jatkavat edellisen vierailun jälkeen uusien kuolleitten nimien muistelemisella. Nyt vaihtavat aihetta. Äänet muuttuvat kuiskauksiksi. Naiset kallistavat kasvot liki toisiaan. Kaulat jännittyvät kaarelle. Kirkkoherra oli käynyt vieraissa! Oli naiskanttorin kanssa pelehtinyt urkuparvella. Hautajaisvirsiä sopimaan mennyt leski oli kavunnut parvelle. Yllättänyt nämä itse teosta. Päällekkäin olivat olleet. Hikisinä retkottivat. Naimisissakin molemmat. Mokomatkin syntisäkit. Virret jäivät sopimatta. Leski-ihminen ryntäsi kuohuksissaan parvelta alas. Synninmäärän näkemisestä kompuroi kapeissa portaissa niin, että sääriluu halkesi.

Voidaanko minut, ikäni Väinölle uskollinen pakottaa kirkkoherran ja kanttorin kanssa samasta portista. Kaksinkertainen helvettihän siitä silloin lankeaisi. Oi, oi ja pitäisi vielä jaksaa Väinökin sinne kirkkomaahan saattaa. Kunnialla haudanlepoon laskea. Kukkalaitteet silkkinauhoilla ja saatesanatkin oli kuulemma miniän kanssa jo valinneet. Näin oli sanasta sanaan leski itse osuuskaupassa opettajalle puhunut. 'Kovasti näytti heikkovointiselta,' vahvisti opettajavieras kertomaansa.