Runojani
Proosarunoja / Sinikka Mäntysalo
Kaakkuri
Tyynivesi katseen suunnassa
vastarannalla sulaudun luonnonosaseksi
takana hidasaurinko vajoamassa havupuuoksistoon
vihreä syttyy valosta maalaten metsää kultaiseksi
vaakatasossa taivaan ja veden välissä
kaakkuri tihentää lyhyiden siipien iskuja.
Yläviistoasennossa ojentuva nokka
kallellaan roikottava kaula
punertavankukertava pystysuuntainen kaulakuvio
lyhyet alaraajat valmistautuvat laskuun.
Lennon ilmavirta huumaa äänettömyydellään
vedenpinta repeää kaakkurin alastulon uraan.
Kultainen valonpoltto sammuu vastarannan horisontissa
vaihtaa näyn tummavihreää hohkaavaan siluettiin
vedenpintaan heijastunut kullanhohtoinen ranta
putoaa tummaan veteen.
Väreillen järvenvesi eheyttää pintaan auratun uran
sulkeutuu tyvenkirkkaaksi kuvastimeksi.
Kaakkuri tihentää lyhyiden siipien iskuja
alaraajat ojentuu voimalliseen nousuun
lintuni suuntaa varjoisan toviksi valonsyliin.
Vihreä syttyy valosta maalaten kultasiveltimellävedenpeilin pintaan hetkenkuvia.
Vedenpeilin pintaan kajastaa loittoneva ääriviiva
lähtevän äänetön ilmavirta jää tuulemaan minussa.
Sumu
Mies ja nainen rannalla
edessä laskeva aurinko.
Alas putoava kuin elämänsä
laiva havaitsemisen ulottumattomissa.
Ääni todentaa kulun
tukahtuneen kuin elinkaaren viimeisen luvun.
Kaksin viimeisellä rannalla
etsien kädet hapuilevat toisiaan.
Kosketuksen ulottumattomissa
sormet etsivät sormia.
Kohmeiset eivät löydä,
sumu ei sulata ohikiitänyttä elämää
Viimeisellä rannalla mies ja nainen katoavat koskettamatta.
Hämärä käärii valkoisella
harso verhoaa kylmän koskettaen,
kohmeiset sormet jäätyvät ikijäähän.
Sumu ei sulata ohikiitänyttä elämää.
Valkoista
Tähtisakaraisen lumihiutaleen uloimman sakaran
siivenmuotoisessa särmässä
petrolinsinisen viitan usvaisessa hämäränhetkessä.
Saavuitko sinä silloin,
synnyinkö silloin minä.
Valoa läpipäästävän lumiharson
keinuvana laskeutuva lempeä kosketus
sulkee syleilyyn.
Jääkiteet valaisevat hämäränhetken
valkoisesta uudelleensyntyneet.
Katse
Katseesi siirtyy hetkessä syviin uniin, olet lähelläni,
tunnen pehmeän hengityksesi, aistin kohoavan kehosi,
sulkeutuneet silmäsi, tyynen läsnäolosi.
Käteni hipaisee poskesi pehmeyttä, ihosi lämpö siirtyy ihooni,
sormenpäistä kämmeneni suojaan.
Katseesi vahvuus siirtää aistimuksen läpi ihon, päiviin, öihin,
tuhansien kilometrien takaisen kosketuksen rajattomuudessa
kuljette lakkaamatta minussa.
Laiturilla
Suuremmassa mittakaavassa tuntisin äärettömyyden,
pienuuteni kutistaa näköalani juuri ja juuri varpaisiin.
Äärettömyys katoaa vuodet siirtyvät kohti päätepistettä,
ehtymättömänä minuuteen kaivertaman.
Laiturilla riisuttuna, yläpuolella kaakkuri kaartaa ohilennon,
vain kiitävä hetki ja minulle se on koko kesä.
Tunnen mannerlaattojen kuminan, vajoavan maan,
olenko minä enää täällä.
Äärettömyys katoaa ehtymättömänä minuuteen kaivertaman.
.