Ajankohtaista
04. Linkkejä
Haluan jakaa kanssasi useista teemoista kumpuavia keskusteluja ja ajatuksia. Puhumme lasten elämästä. Aikuisten elämästä. Elämästä kaiken kaikkiaan. Puhumme kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, kirjoista. Puhumme ja ihmettelemme. Tuon teemoista www-sivulinkkejä sekä referoin kirjoituksia.
Mariia Kukkakorpi - Kirjoittaja, ajattelija, seikkailija
7 syytä, miksi omakustanne ei ole Suomessa suosittu
Julkaistu 23.3.2022 Mariaa Kukkakorven vekkosivuilla, joissa Kukkakorpi jakaa ajatuksia luovasta kirjoittamisesta, viestinnästä ja markkinoinnista. Ansiokas ja omakustanne / kustannusmaailmoja erinomaisesti lukijalle avaava. Siksi kirjoitus kokonaisuudessaan alla. Lähde: https://jalkisanat.com/
Omakustanne on ollut hitti englanninkielisissä maissa, mutta Suomessa suosio on jäänyt vaisuksi. Miksi omakustanteet eivät myy Suomessa? Juha Vuorinen on profiloitunut maamme myydyimpänä ja tunnetuimpana omakustannekirjailijana Juoppohullun päiväkirja -sarjansa myötä. Tittelin haltija ei ole sittemmin muuttunut – edes sähkökirjojen ja books-on-demandin kaltaisten palvelujen lanseerauksen jälkeen.
Maailmalla omakustanne on haastaja
2010-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa alkoi omakustannekirjailijoiden buumi. Amazonin kaltainen verkkokauppa mahdollisti kenen tahansa pöytälaatikkokirjailijan teoksen tuomisen sähkökirjana yleiseen levitykseen.
Moni menestynyt indiekirjailija sai ekirjansa suosion myötä kustannussopimuksen sekä vakiintuneen lukijakunnan. Esimerkiksi Lisa Genovan teos Still Alice ilmestyi omakustanteena, ja myöhemmin siitä tehtiin Julianne Mooren tähdittämä elokuva. Myös E. L. Jamesin kulttimaineeseen noussut Fifty Shades of Grey ilmestyi omakustanteena, ja kirjasta tehtiin pian myös elokuva.
Omakustanne ei ole saavuttanut Suomessa samanlaista suosiota lukijoiden parissa sähkökirjan yleistymisestä huolimatta. Toki sähkökirjojen tuottaminen näyttää lisääntyneen ja moni saattaa toteuttaa oman runokirjan, suvun historiikin tai elämäkerran ekirjana. Omakustanteesta on kuitenkaan harvoin haastajaa kustannetulle teokselle.
Miksi omakustanteet eivät ole löytäneet lukijakuntaa, kanavaa tai vastaanottoa? Tarkastelen yleisimpiä syitä, miksi omakustanne ei ole lyönyt läpi Suomessa.
1. Omakustanne on kallis
Kirjan tekeminen itsessään ei ole kallista, mutta kustannustoimittaminen, oikoluku, taitto sekä grafiikat ovat. Tietystikään kustannuksesi ei lasketa kirjoittamiseen kulunutta aikaa, sillä muuten tilastot näyttäisivät ikäviltä.
Jos omakustanteen haluaa kilpailevan kustantamon teosten kanssa, tulee kirjoittajan tehdä rahallinen investointi. Investointi liikkuu 2 000–13 000 euron välillä. Toki auttaa, jos tuntee alan ihmisiä, jotka voivat kaljapalkalla jeesata.
Nykyään sähköinen ja painettu kirja eivät kuitenkaan riitä. Moni kuuntelee kirjansa mieluummin kuin lukee. Äänikirjan tekeminen maksaa myös.
Näin omakustanteen kustannukset perinteisesti jakautuvat
Keskimääräinen hinta
Kustannustoimittaminen500 €–2 000 €
Oikoluku1 000 €–3 000 €
Kirjan kannet200 €–1 700 €
Taitto500 €–4 000 €
ISBN-numeroilmainen
Markkinointi0–2 000 €
Yhteensä2 200 €–12 700 €
Luvut perustuvat eri palveluntarjojien verkkosivuillaan ilmoittamien hintojen arvioihin.
Hintoihin vaikuttavat paljon tekijän lisäksi esimerkiksi käsikirjoituksen pituus, sillä pitkä käsikirjoitus luonnollisesti maksaa enemmän.
Omakustanteeseen liittyy tietty kotikutoisuus, sillä kirjoittaja tekee usein kaiken itse. Kirjoittamisen lisäksi hän editoi, oikolukee, suunnittelee kannen ja tekee taiton. On sanomattakin selvää, että harva taitaa usemman eri alan ammatillisesti erinomaisesti. Silloin työn jälki ei voi olla yhtä huoliteltua kuin ammattilaisen.
2. Kirjan elinkaari on lyhyt, mutta se ei pääty julkaisuun
Yleisesti kirjan elinkaari on lyhyt, mitä äänikirjat ovat kuitenkin ilahduttavasti pidentäneet. Moni jo unohdettu kirja on saanut uuden elämän äänikirjapalvelun myötä.
Omakustanteen tie ei kuitenkaan pääty julkaisuun. Kun kirja on valmis, alkaa markkinointi. Kun kaiken tekee itse, vaatii omakustanne kirjoittaltaan kirjalähetysten pakkaamista, toimittamista, lähettämistä, uusien painosten tilaamista sekä markkinointia. Ilman markkinointia kukaan ei tiedä kirjan olemassa olosta – paitsi ystävät ja sukulaiset.
Kirjan uutuusarvo kestää vain hetken aikaa, joten ennakkomarkkinointi olisi hyvä aloittaa jo ennen teoksen ilmestymistä. Kun kaiken tekee itse, ovat resurssit kortilla.
3. Jakelukanavia dominoivat suuret toimijat
Suuret kustantamot omistavat lähes yksinomaan maamme kirjakaupat. Suomalainen Kirjakauppa on Otavan omistuksessa, ja Adlibris kuuluu Bonnier-konserniin, johon kuuluvat myös mm. WSOY, Tammi, Kosmos ja Johnny Kniga.
Suuret kirjakaupat harvemmin ottavat omakustannetta myyntiin. Paitsi, jos satut olemaan hyvissä väleissä kauppiaan kanssa. Kirjakaupat myyvät myös muiden kustantamoiden niteitä, mutta luonnollisesti asettavat oman konsernin tuotteet paraatipaikalle.
Sähkö- ja äänikirjojen suhteen hajontaa on myyntien osalta enemmän kuin perinteisen painetun kirjan osalta. Vuoden 2021 myydyimpien kirjojen lista osoittaa, että pienemmät kustantamot pystyvät kilpailemaan myynneistä paremmin juuri digitaalisten teosmuotojen osalta. Olisiko siinä paikka myös omakustannekirjailijalle?
Omakustannekirjailijan voi kuitenkin olla vaikeaa päästä jakelukanaviin yksittäisellä teoksella. Silloin käy väistämättä niin, että omakustanne ei tavoita lukijaa edes digitaalisissa kanavissa.
4. Omakustanne on taloudellinen riski
Oman kirjan tekeminen on monen unelma, mutta harvalla on halua tai resurssia laittaa unelmaan useamman kuukausien tai peräti puolen vuoden palkan. Etenkin silloin, kun on hyvin todennäköistä, että kirjasta ei tule bestselleriä.
Myynnillisesti 3 000 kappaletta on ollut erinomaisen kirjamyynnin raja Suomessa. Jos omakustannekirjailija myisi 500 kappaletta 30 euron hintaan ja saisi hän jokaisesta myydystä kirjasta esimerkiksi 50 % tuloa, kattaisi myynti ideaalitilanteessa kulut. Lisäksi rahaa jäisi hieman säästöönkin – toki verottaja käy viemässä osan tuloista.
Jos omakustanne myy vain kymmeniä kappaleita, tulee väistämättä taloudellista tappiota. Osalle kuitenkin riittää unelman toteutuminen eli se, että tarina on painetussa muodossa – diginä tai kansissa.
Kustantajat hajauttavat taloudellista riskiä kustantamalla suosittuja genrejä (mm. historiallinen romaani ja jännitys), jotta voivat kustantaa kulttuurillisesti tärkeää kirjallisuutta ja esimerkiksi runoja, jotka eivät juurikaan myy.
Sen sijaan omakustanteen tekijä laittaa kaikki munat samaan koriin.
5. Omakustanteita vähätellään
Omakustanteilla on yhä maine kotikutoisina wannabe kirjailijoiden tuotoksina.
Omakustanteen vastaanotto ei ole yhtä hyvä kuin kustannetun teoksen – oli teos kuinka hyvä tahansa. Ennakkoluulot ovat syvällä. Moni suomalainen tuskin on edes lukenut koskaan omakustannetta. Yksi syy siihen on, että omakustanteita ei juuri näy missään eikä niistä oikein puhuta kirjallisuudessa.
Tiesitkö, että Virginia Woolf oli käytännössä omakustannekirjailija? Woolf perusti miehensä kanssa The Hogarth Press nimisen kustantamon vuonna 1917 ja julkaisi teoksiaan sen kautta.
Vuonna 2021 omakustanne kuitenkin teki historiaa Suomessa. Lavarunoilija Elsa Töllin omakustanteena toteuttama runokirja Fun primavera sai Tanssiva karhu -palkinnon. Palkinto on merkittävä tunnustus, sillä muoto otetaan ensimmäistä kertaa toisissaan kirjallisuudessa.
6. Kielialueemme on liian pieni omakustanteelle
Englanniksi kirjoittava saa pääsyn Pohjois-Amerikan lukijoiden lisäksi myös mm. Isoon-Britanniaan, Australiaan, Etelä-Afrikkaan ja Uuteen-Seelantiin. Lisäksi englanti on valtakieli, jota moni länsimainen lukija ymmärtää myös.
Englanniksi kirjoittavan lukijakunta koostuu noin 1,35 miljardista potentiaalisesta lukijasta (Statista 2021).
Tilastokeskuksen mukaan Suomen väkiluku on tällä hetkellä noin 5,5 miljoonaa. Äidinkielenään suomea puhuu noin 4,9 miljoonaa henkilöä (marraskuussa 2021).
Omakustannetta suomeksi kirjoittavan lukijakunta on lähtökohtaisesti marginaalinen. Lisäksi omakustanteen aihe ja genre rajaavat väistämättä lukijoita.
7. Omakustanne ei takaa pääsyä piireihin
Omakustanteen kirjoittaja näyttäytyy kirjallisella kentällämme kakkosluokan kansalaisena.
Esimerkiksi Lukukeskuksen kautta omakustanteen tekijä ei pääse kirjailijavierailiuihin. Omakustanteen tekijää ei myöskään hyväksytä Kirjailijaliittoon (paitsi, jos on julkaissut useamman teoksen ja ne on todettu laadukkaiksi).
Siitäkin huolimatta, että Vuorinen teki ennätysmyyntejä kirjasarjallaan ja toimi pioneerina äänikirjaskenessä, ei häntä huolittu Kirjailijaliiton jäseneksi. Lopulta hän ei halunnut enää toista kertaa liittoon hakea.
(Toki Kirjalijaliitto on ollut otsikoissa usein liittyen valikoivaan tapaamansa hyväksyä jäseniä. Esimerkiksi kirjailijat Henriikka Rönkkönen ja Katariina Souri ovat kertoneet, että ovet liiton jäseneksi ovat pysyneet kiinni siitä huolimatta, että he ovat molemmat kustannettuja kirjailijoita.)
Suomessa itää sitkeästi ajatus ”oikeasta kirjailijasta”. Kustantamon ajatellaan antavan laatuleiman, sillä käsikirjoitus on ”valittu” kustannettavaksi kirjaksi. Kustannettu kirjaan ei välttämättä läpäise korkeakulttuurin vaatimuksia.
8. Sähkökirjat eivät myy
Sähkökirja (tai ekirja) on tyypillisin omakustanteen julkaisumuoto. Sähkökirja on tekijälleen edullinen ja helppo muoto toteuttaa, mutta ei aina tavoita lukijoita.
Kuten myydyimmät kirjat vuonna 2021 -listauksessa käy ilmi, ei sähkökirjoilla juuri ole lukijoita. Sähkökirjojen myynnit ovat murto-osan painettujen kirjojen ja äänikirjojen myynneistä. Vaikka sähkökirjoja ilmestyy huomattava määrä, eivät ne välttämättä löydä lukijoita.
Sähkökirjan ja painetun kirjan sijaan omakustannekirjailijan kannattaa miettiä äänikirjan tekoa.
Omakustanteen merkitys korostuu tulevaisuudessa
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, omakustanteella on oma paikkansa kirjallisuudessa, ja uskon omakustanteiden roolin vahvistuvan jatkossa.
Kustantamot tarjoavat jatkuvasti vähemmän kustannussopimuksia ja supistavat tarjontaansa. On siis sanomattakin selvää, että hyviä käsikirjoituksia jää kustannussopimusten ulkopuolelle.
Kun kirjoittaja on tehnyt kustannuskierroksen, mutta jokaisesta kustantamosta on kuulunut joko hiljaisuutta tai ystävällinen ei, jää omakustanne ainoksi vaihtoehdoksi pöytälaatikon lisäksi.
Levy-yhtiöt ovat bonganneet monia tunnettuja laulajia Youtubesta ja sosiaalisesta mediasta. Myös kuvataiteilijat löytävät yleisönsä sosiaalisen median, esimerkiksi Instagramin kautta. Kustantajat lähestyvät myös kirjoittajia, mutta lähinnä tunnettuja influenssereita, joilla on uskollinen seuraajakunta, ja näin myös valmis lukijakunta.
Uskon, että omakustanteen rooli korostuu tulevaisuudessa. Töllin saama palkinto on vain alkua. Ainoa varma asia on muutos.
Lähde: https://jalkisanat.com/ tuotu sinikka.mantysalo.fi- sivustolle 3.9.2022
Valdur Mikita – filosofi ja ajattelija naapurista
Helsingin Sanomat kulttuurisivut 13.3.2022
Syrjässä säilyy viisaus
Anna-Stina Nykänen HS / Artikkelin referointi l Sinikka Mäntysalo / 25.03.2022
Olipa ajatuksia herättävä ja itseä lähelle tuleva kirjoitus. Syntyi kiinnostus lukea ja tietää enemmän tästä Valdur Mikitasta. Virossa hänet tuntevat kaikki. Valdur Mikitaa pidetään Jaan Kaplinskin, edesmenneen filosofin, seuraajana. Mikita on Viron tämän ajan tunnetuin ajattelija. Hän sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 13.3.2022), että suomalaiset ja virolaiset selviytyvät maailman kriiseistä paremmin kuin kukaan muu, koska osaamme käyttää sekä sieniveistä että kännykkää.
Kiinnostavaa, kuka on siis tämä Valdur Mikita (s. 1970). Hän on etelävirolainen kirjailija ja semiootikko. Suosittu puhuja ja kirjailija kotimaassaan Virossa. Hän on kirjoittanut useita Virossa suuren suosion saavuttaneita, kaunokirjallisesti ansiokkaita esseekokoelmia, joissa käsitellään esimerkiksi identiteettiä, luontosuhdetta ja animistista maailmankatsomusta. Kantarellin kuuntelun taito, on Mikitan kymmenes teos ja hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Suomentaja Anniina Ljokkoi, ilmestymisvuosi 2018.
HS artikkelista haluan nostaa erityisesti kaksi teemaa, joissa koin innostavaa yhteyttä omaan maailman- ja ajatustenkuvaani. Arvaten niistä syntyy kaksikin jutun aihetta. Aloitetaan tästä: tarpeesta ja jopa välttämättömyydestä paeta ihmisen luomien kulttuurien ulottumattomiin. Aina silloin tällöin ja rinnakkain.
Mikitan mukaan pienet maat ovat koelaboratorioita, joissa on näppärä kokeilla uudistuksia. Samalla ne ovat aikakapseleita, joissa on tallessa hyvinkin vanhoja asioita. Suuret kulttuurit työntyvät joka paikkaan, ja pienten on varottavasta liukenemasta niihin. Suomea ja Viroa on suojellut perifeerinen sijainti. Meitä ympäröivät korpi ja räme, joiden läpi villitykset eivät ole nopeasti yltäneet. Hän toteaa, ettemme ehkä itse edes ymmärrä, miten poikkeuksellisia olemme tässä suhteessa. Yleisesti luonnon kansoilla ei ole teknologiaa, korkean kulttuurin ihmiset taas ovat kadottaneet luonnossa elämisen taidon. Usein korkeakulttuurit ovat kehittyneet kuiville ja korkeille paikoille. Muualta Euroopasta taas metsät on hakattu jo kauan sitten. Meillä on metsää ja kykyä elää siellä.
Mikita kertoo usein tämän kuulevansa ja väittävänsä vastaan. Toteamuksen, mehän olemme Suomessa ainakin menettäneet jo metsät ja kyvyn olla siellä. Kuinka lohdullista avata tämä asia meille näin, ajattelen. Mikita jatkaa: Maailman mittakaavassa tilanne on toinen. Vaikka näitä tärkeitä asioita on vähemmän kuin ennen, niitä on yhä. Osaamme arvostaa niitä ja paheksua niiden katoamista.
Asuinpaikan lisäksi suomalaisille ja virolaisille ovat tärkeitä olemisen paikat. Etsimme mytologista olemisen paikkaa, joka antaa ajatteluun avaruutta – oli se sitten metsä, meri tai vanhan talon piha. Mikita kysyy kirjassaan Kanttarelli, mitä ihminen tekee kauniilla kodilla, jos sen ympäriltä ei löydy yhtäkään merkityksellistä paikkaa. Metsään ei mennä ainoastaan käytännön syistä, tekemään jotain, vaan mukana on mystiikkaa. Paetaan etsimään villistä luonnosta voimaa. Ympärillämme on jo liikaa kirjoja, musiikkia, tietoa… Välillä on päästävä vapaaksi ihmisen luomasta kulttuurista, olemaan villi. Hämärästä puolesta luopuminen heikentää ihmistä, Mikita kirjoittaa. Jollain lailla ihmiselle on vaikeinta pysyä koossa, kannatella itseään, hän jatkaa. Tarvitaan sisäistä voimaa, koska kukaan meistä ei ole aina onnellinen. Sisäinen voima pitää meidät kasassa silloinkin, kun olemme vailla rakkautta ja vaikeuksissa.
Mikita toteaa kuinka koronan aikaan yhä useammat ovat halunneet ja voineet elää hybridielämää, asua maalla ja kaupungissa. Yhä useammat ovat saaneet mahdollisuuden elää todellisessa maailmassa eli elää käytännön elämää maalla. Tosin hän toteaa, että maallakin on pidettävä kyläkulttuuria yllä. Sitä ei tule kadottaa.
Elämme monin tavoin katoavassa ajassa. On kuitenkin elintärkeää säilyttää kyky nähdä mitä on. Pitää kiinni ja arvostaa. Itselle äärettömän tärkeitä hämärän puolen itsessäni säilyttäviä paikkoja, Mikitaa lainatakseni, on useita. Ne ovat iso osa olla minä. Puhuttelenkin vapaa-ajan elämäämme eri puolella Suomea 'Paikoiksi'. Ne eivät ole mitä tahansa tiloja tai ympäristöjä. Ne ovat merkityksellisiä Paikkoja. Ne ovat eläviä Paikkoja. Niitä voi hengittää, niissä voi pysähtyä itsensä kanssa, perheen kanssa, voimaantua. Ne paikat säilyttävät minussa juurikin sen hämärän puolen. Antavat ajattelulle avaruutta. Periferian, jolla Mikita tarkoittaa kaikkea villiä. Korkeakulttuurin rinnalla halkojen hakkaaminenkin on periferiaa. Villinä on hyvä olla. Metsästä ja hiljaisuudesta ihminen löytää tilaa sisäiselle puheelle.
Seuraavassa kirjoituksessani tulen jatkamaan Valdur Mikitan ajatusten äärellä. Puhutaan ihmisen sisäisestä puheesta.
Valdur Mikita – filosofi ja ajattelija naapurista
Helsingin Sanomat kulttuurisivut 13.3.2022
Syrjässä säilyy viisaus
Anna-Stina Nykänen HS / Artikkelin referointi l Sinikka Mäntysalo / 29.03.2022
”Virolaiset ja suomalaiset ovat niitä harvoja, jotka osaavat pysyä hiljaa,” toteaa Mikita. Toimittaja jatkaa, kuinka Mikitan kanssa tajuaa, että meille itsestäänselvät piirteet ovat nekin osaamista, jota voisi arvostaa, jakaa tai jalostaa niin, että niistä olisi hyötyä.
Ajatelkaapa vaikka kanttarellia. Se on salaperäinen sieni, jota ei ole onnistuttu viljelemään. Se kasvaa vain villinä luonnossa. Mikita on kirjoittanut virolaisten vihreästä vaistosta. Tarkoittaen sillä luomisvoimaa, joka kumpuaa toisaalta maagisesta luonnontajusta ja toisaalta suullisesta kulttuurista. Maaginen luonnontaju kuullostaa hienolta, mutta tarkoittaa meilläkin ihan tavallisia asioita. Kuten sitä, että pihoilla on annettu nimiä isoille kiville, puille ja muille merkkipaikoille. Sillä tavalla on elävöitetty ja sielullistettu paikkoja.
Valdur Mikita nostaa arvoon myös ihmisen sisäisen puheen. Ei ole hyvä, jos päämme täyttää vain kulttuuri, kuten kaikki luettu sivistys. Ihmisen kirkkaimmat ja voimakkaimmat kokemukset liittyvät sisäiseen puheeseen (rukous, meditaatio, käänteentekevät päätökset).
Metsästä ja hiljaisuudesta ihminen löytää tilaa sisäiselle puheelle. Ja siitä on hyötyä nykyarjessa. Esimerkiksi psykoterapian tuloksellisuus riippuu Mikitan mukaan siitä, pystyykö ihminen muuttamaan sisäistä puhettaan. Itse viestintää on kuitenkin vaikea tutkia, joten se on jäänyt huomiotta, eikä sitä ole lähdetty kehittämään. Samalla tavalla esimerkiksi synestesiassa, moniaistimuksissa, voisi olla mahdollisuus uusiin löytöihin, joita kehitellä.
Synestesiaa on monenlaista. Tunnetuinta lienee se, että ihminen näkee sanat tai kuulee musiikin väreinä. Mutta mitkä tahansa aistitit voivat yhdistyä synsesteettisesti. Lapsena kaikki ovat synesteetikkoja. Ominaisuus poistuu iän myötä, vain neljä prosenttia aikuisista on synesteetikkoja. Voi heitä olla enemmänkin, moni ei vain puhu outona pidetyistä aistimuksistaan.
Mikita jatkaa, että tätä ominaisuutta myös karsitaan ihmisistä. Koulussa on vaikeaa, jos esimerkiksi lukemiseen yhdistyy tarve liikkua. Ja kuinka moniaistiset kokemukset loppuvat myös siksi, että sellainen tiedon vastaanottaminen on useimpien ihmisten hermostolle liian raskasta. Hänen mielestä ihmisiä, joilla tämä kyky on säilynyt, pitäisi paremmin hyödyntää esimerkiksi teknologian kehittämisessä. Nyt sivuutamme ainutlaatuista osaamista, emme osaa nähdä sitä lahjakkuutena. Ja se on suuri menetys. Pidämme hömppänä, väheksymme tai emme tunnista sellaista viisautta, jota käytettiin ennen nykyaikaisen kulttuurin ylivaltaa. Mikitan mielestä tämäkin on osa ekokatastrofin etenemistä. Siinä on aina kyse myös ihmistä koskevasta tuhosta. Katoamassa on lajeja, elinyhteisöjä ja maisemia – mutta myös ajatustapoja, kieliä ja kulttuureja. Ihminen tarvitsee yhteisen kulttuurin lisäksi myös omaa maailmaansa, omia paikkojaan.
Valdur Mikitan haastattelu ja ajatuksensa herätti minussa vahvoja samaistumispintoja. Vei myös vuoden takaiseen proosarunoon, jossa avaan nimenomaisesti ihmisen sisäisen puheen maailmoita. Minulle sisäinen puhe on ollut aina merkityksellinen. Kuljettanut, puhuttanut, komentaakin ’monologiani’ on väliin pitänyt, mutta myös kiittää. Aina minussa läsnä. Läpielämän läsnä. Luonnossa sen läsnäolo puhuu kirkkaimmin ja vaikuttavimmin. Kuvaan vuoden takaisessa, alla olevassa Monologi-proosarunossani juuri tätä sisäisen puheen tunnetta ja kokemusta.
Monologi
Kulkee kyljessä, otsasi takana, kulkee siellä, missä suljettu omasi on. Asennettu sinuun.
Se on keskusasema, johtokeskus, lennonjohtotorni, majakka, sääasema. Kiinni sinussa.
Se on lentokenttä, rautatieasema, parkkipaikka, linja-autoasema. Saapuu ja lähtee sinussa.
Se on risteilevä liikenne, liikenneväline, kulkuneuvo, rahtialus, lentolaivue, rattaat sinussa.
Se on kahdeksaa kaistaa saapuva ja poistuva liikenne liikenneympyrässä. Sekaisin sinussa.
Se on kiitotien valotaulu, rautatien liikenteenohjaus, moottoritien ajokaistaopastus, lähimeren loistemajakka, meriviitta valtamerellä, iso P parkkipaikalla, se on aikataulusovellus kännykän näytöllä.
Se on sisäinen puheesi sinussa.
Se on viittoma sisälläsi, ulos äänetön, hiljaa sinussa, mykkänä saapuu ja lähtee sinussa.
Kulkee kyljessä, otsasi takana, kulkee näkymättömänä kaikkialla missä ajatuksesi on.
Sinuun asennettu, tiedostamaton, automaattisesti läsnä. Se tuottaa dataa, kerää dataa elämäsi sivustoilta tiedonkeruuyksikköön, tarjoaa integraatioratkaisuja, hauskuttaakin sinua.
Se on sisäinen puheeni minussa.
Yksinoikeutettuna, maapallon taivaannapoja valtavampi, ympäri vuorokausien, vuosikymmenien, aggregaatillakin varmistettu. Päävirtalähteen ehtyessä käynnistää varavirtalähteen. Yhtämittaisen käyttöajan umpeuduttua siirtyy datakeskuksen pilvipalveluun ja skaalataan jälkipolvien DNA-molekyylien kadotuksettomaan tallennustilaan.
– Sinikka Mäntysalo, kirjoitettu maaliskuussa 2021
