top of page
Neat Desk

Kirja-analyysejäni

Eeva-Liisa Manner runokokoelma | Niin vaihtuivat vuoden ajat 

 

Eeva-Liisa Manner on tämän vuosisadan suuri kirjailija. Modernisti, jonka sanat kestävät. Modernismi on sarja eri taiteenalojen uudistamiseen pyrkineitä kulttuuriliikkeitä, johon kuuluu monia 1900- luvun alkupuolella alkaneita suuntauksia kuvataiteessa, arkkitehtuurissa, muotoilussa, musiikissa, kirjallisuudessa, tanssissa ja teatterissa. Mannerin mandaatti ei ole siis vähäinen: kirjallisuuden uudistaja. Runokokoelma, Niin vaihtuvat vuodenajat, on  julkaistu vuonna 1964.

 

 

Kirkkaat aamut kohoavat

 

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet

ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.

Järvi on aina uusi ja erilainen,

rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,

se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.

Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,

sinertävä kuin aamumaito,

sateella sen silkki on harmaa.

Kirkkaat aamut kohoavat,

päivä ja yö vaihtelevat,

sade ja kuulas ilma.

Vuodenaikojen lähtö ja paluu,

lintujen laulu, äänien häipyminen,

aamu ja ilta, kevät ja syksy

alati hämmästyttävät minua.

 

Manner johdattaa kokoelmassaan kauniisti, kädestä kiinni pitäen tuoksuihin, ääniin ja hämmästelyihin. Miten voikaan ensi runosta syntyä yhteys. Minä tunnen sinut. Onko niin, että tapa ajatella ja tuottaa sanoja, voi tuntua tutulta. Niin tutulta, että koet omakohtaista. Ikään kuin Manner käyttäisi kynää ajatuksistasi. Taidokas ja rikas kieli, ei ajatukseni yllä niihin väreihin. Silti kielenkuvien runsaus ja tietty dramaattisuus, lähettää yhteyden ihmetyksiini ja tapaani ajatella ennen sanoja. Manner on suuri elämän ihmettelijä. Arkisten näkemisten ja useimmille itsestäänselvyyksien ihmettelyyn pysähtyminen, yhdistää sieluni Eeva-Liisa Manneriin. Elämää ei voi koskaan kylliksi ihmetellä. Se mikä hämmästyttää saa pohtimaan.

Eeva-Liisa Mannerin runoteos on luonnonylistystä. Luonnon ihmeiden kauniiksi kuviksi sanoilla maalaamista. Värejä on paljon ja tunteita, joissa luonnon elementeistä solmitaan kudelma ihmisen tunteisiin.

Sormeni kohtasivat sormesi pehmeässä ruohikossa,

kuuntelin valtimoasi hetken,

ja tunsin loitolla sydämesi tuskan.

 

Kuten kokoelman nimikin kertoo, runot kulkevat puhtaasti luonnon kiertokulun avaamista maisemista ja näkemisestä. Manner puhuu luonnosta niin kasvi- ja eläinkuntaa kuin maisemaa analysoiden. Analysointiahan se ei ole. Runot ovat kerrontaa. Runot ovat kuvia. Tuntuu kuin Manner katselisi maisemaa ja luontoa milloin ikkunasta, milloin rannalta, portailta, mäeltä, kaikkialta sieltä missä hän on verhoutunut osaksi luontoa. Lukija näkee ja kokee saman, kuin rinnallaan katselisi. 

 

Aamut ovat valkeat, hämyiset illat, 

vaihtuvat ovat vedenmetamorfoosit: pilvet, sade, sumu, hiukan lunta...

Ja kultaiset intervallit sarastuksesta auringonlaskuun

ovat yhä harvinaisemmat, päivä ei nouse 

pilvikehdostaan, järveltä kohoaa musta tuuli.

 

Kokoelman runot ovat kokonaisuudessaan raikasta ja ilmaisu värikästä ja keveää. Ihmisikä jo julkaisusta ja aina vain modernia. Ajattelen olisiko, Niin vaihtuivat vuodenajat- kokoelman runoissa merkityksellistä viestiä tähän päivään. Ilmastoahdistukseen, luonnon monimuotoisuuden- ja voimavarojen katoamisen pelon tunnelmissa. Toivo ja usko ihmisen ja luonnon vääjäämättömästä yhteydestä tulee säilyttää ja se on mahdollista. Ihminen on itse tuo luonto. Manner olisi tänä päivänä loistava Greta Thunberg ja tunteisiin nuolin osuva puhuja maailman ilmastokokouksissa. Manner johdattaa meidät maailmaan, jota emme saa unohtaa emmekä jättää rakastamatta.

Kävyt ovat vielä vaaleat ja silkkipintaiset

kuin nuoren lehmän nupulla olevat sarvet,

kuukauden kuluttua ne ovat valmiit ja putoavat,

tuulen ja mullan kanssa on tehty salainen sopimus,

keväällä vihreät kynttilät nousevat maasta, ne ovat puiden lapsia

ja juoksevat pohjoiseen ja etelään, äkkiä kaikki on vihreää.

 

Runot yllättävätkin. Miten Manner inhimillistää luonnon suhteessa ihmisyyteen, elämään ja tunteisiin. Luonto ja ihminen kohtaavat monissa runoissa. Osassa runoja lukijaa haastaen, ilmaisun ollessa hyvinkin monimerkityksellistä. Aina kuitenkin lukijalle armollista. Säkeet jättävät tilaa omakohtaiseen tulkintaan, omaksi kokemisen tunteeksi. Osissa runoissa luonto tarjotaan konkretiana, symbolisena jatkumona vaikuttaviin aisti- ja tunnekokemuksiin. Tässä esimerkkinä kolme kyyhkystä.

Kolme punaista kyyhkystä valossa

Syövyttävää kohtalomme valoon

syövyttää niiden ihmisten värit ja liikkeet

joita kerran rakastimme.

 

Runokokoelmassa on seitsemän osastoa. Kukin osa sisältää neljästä seitsemään runoa. Osat on nimetty yksittäisten runojen teeman mukaisesti. Kuusi osaa on puhtaasti luontoon liittyvää tai luontoa sivuavaa. Empiirisen minän kokemuksia osio sisältää kuusi lyhyttä runoa. Nämä kolmen lauseen lyhyet runot syöksyvät kevyesti sydämeni tunteita tihkuvaan kammioon. Ne kertovat ihmisestä, kaipauksestaan ja hänen tunteistaan. Tämän osan runoissa huomioitavaa on, että ne ovat riisuttu luonnon elementeistä. Runot puhuttelevat minua hyvin paljon.

 

Askelet kuiskaavat portaissa.

Askelet tulevat, menevät.

Eivät ne ole hänen, jota minä kaipaan.

 

Runojen ääni tuntuu kuuluvan läpi kokoelman kirjoittajalle. Runoissa on minäkertoja. Mitä tekisin, minä olen täynnä, puhelimme Mozartista, enää en voi odottaa, sydämeni palaa jne. Ääni on kuitenkin universaali tavalla, jossa lukija kokee olevansa itse runon minä. Runon sanat puhuttelevat sanojen ilmaisun kohteena olevista tunteista, kohtaloista ja ajatuksista. Runo olenkin minä, kokemus on vahva. Lukijassa tapahtuu juuri tämä: lukijan assosiaatiot alkavat liikkua ja lukija saa elämyksiä. Ainoastaan Hydra- runossa Manner puhuttelee lukijaa sinä muodossa. Puhuttelee suoraan juuri sinua: meri, kerran katkera sielullesi, silmäsi olivat kauniit, sinä etsit tuhkasta. Heikentynyt syksy kuoli- runosta löydän ulkopuolisen kertojan äänen. Kuin katsoja, joka kuvailee näkemiään kuvia ja tapahtumia kauempaa.

Runokokoelman kielikuvat syntyvät luonnon ehtymättömästä tarjoumasta. Lukijalle avataan kielikuvin näkymä maalaukseen, jossa sanat pensselöivät värit ja muodon. Sanat aineellistuvat. Muutama esimerkki tästä: Järvi on aina uusi ja erilainen, rannoilta kahvinruskea, sumussa raskaiden lintujen kitkuva laulu, taivas on niin kirkas, että lintu näkyy lävitse, vesi on tyyni kuin peili, linnut heräsivät ja pudottivat laulunsa, ruohossa käärmeen sorea ornamentti, olen rakastanut maata ja vettä, jotka ovat maanneet rinnakkain kuin aviopari, päivät kohoavat, putoavat niin kuin lehdet, painottomat niin kuin lehden varjot, rakkaus, kuin alati kaisloihin kätkeytyvä lintu, sanat haihtuvat kuin lumi, silmien näyt pakenevat kuin tiu kyyhkysiä.

Aivan ehtymätöntä ja kaunista kielikuvaa läpi kokoelman.

Kokoelman runojen sisältö on koottu osuvasti yksiin kansiin, muodostaen kokoelman nimen mukaisen rytmityksen: Niin vaihtuivat vuoden ajat- kokoelman.’ Nimi johdattaa lukijaa teeman äärelle, mutta tarjoaa kiinnostavaa yllätystä. Yllätystä siinä, että jos on varautunut vain ’luontodokumenttiin,’ kokoelmasta löytyy osia filosofisesta elämän pohdinnasta. Luonto on joka tapauksessa kokoelman yläkäsite, kielikuvat ja metaforat. Ylistys luonnolle, ylistys elämälle. Näin kokoelma on myös koherentti, jossa runot jatkavat toinen toisensa perään kerrontaa jatkumona toinen toisiinsa lujasti kietoutuneina. Aivan kuten vuodenaikojen vaihtuminenkin on ikuinen ja katkeamaton liikkeessä oleva joenuoma. Veden määrä vain vaihtelee.

Figuurit yhdistävät runot jäsennettyyn puheeseen, on kysymyksiä, puhuttelua ja huudahduksia. Minua koskettaa herkästi erityisesti nämä kaksi säettä: ’Luetko sinä tämän runon, sitten kun minua ei enää ole? Kuulitko äskeisen sateen? Näetkö aamun juovan? Näetkö tähden jota ei ole?  Kokonaisuudessaan runo, johon säkeet on kirjoitettu puhutteli minua suunnattomasti. Tämän runon taltioin sydämeeni. Aivan ehtymätöntä ja kaunista kielikuvaa läpi kokoelman. Ne lävistävät lukijan verkkokalvon, tavoittavat sielun ja jatkavat sielun taaimmaiseen seinämään. Pysähtyvät, eivätkä katoa sieltä koskaan.

 

 

Sinunko kätesi sirotteli tähtipölyä kirjoituksilleni

Pilvi on käärinyt sateensa ja vienyt sen pois,

sarastus on vetänyt koilliseen hopeajuovan.

Tähti, jota ei ehkä ole, on syttynyt vaalealle pohjalle,

myöhästynyt uutinen hämärtää mieleni kysymyksillä

Luetko sinä tämän runon, sitten kun minua ei enää ole?

Kuulitko äskeisen sateen? Näetkö aamun juovan? Näetkö tähden jota ei ole? ’

 

Lähde: Eeva-Liisa Manner, Niin vaihtuivat vuodenajat. Tammi 1964. 

Bertolt Brecht | Äiti Peloton ja hänen lapsensa

Kirja-analyysi Sinikka Mäntysalo

 

Selailin muutaman vuoden takaisia kirjoituksiani. Silmiini osui draamakurssin analyysitehtävä Bertolt Brechtin teoksesta, Äiti Peloton ja hänen lapsensa. Brecht kirjoitti näytelmän toisen maailmansodan kynnyksellä vuonna 1939. Tuli tunne jakaisinko tekstin kirjoittajasivuillani. Ajattelen tunteen kumpuavan ajasta, jota elämme. Ja tunteista, joita tunnemme.

 

Äiti Peloton ja hänen lapsensa on Bertolt Brechtin kirjoittama sodanvastainen näytelmä. Näytelmä sai ensiesityksensä Brechtin ohjaamana Zürichin Schauspielhausissa 1941. Näyttämöteosta kuvataan balladinomaisesti tehoavaksi. Koin lukijana samoin: teos on sanojen ja tarinan sävelkulun vahva tarina. Äiti Pelotonta ja hänen lapsiensa lukemista ei voinut keskeyttää. Täydellinen tempaisu vuosisatojen takaiseen aikaan. Inhimilliseen ja julmaan. Humoristiseen ja raakaan. Vahvan ja hyvään uskovan äidin sydämeen.

Kirja kiteyttää 1600-luvulla käydyn ja vuosikymmeniä kestäneen suuren uskonsodan rohkean äidin maailmasta käsin. Mikään ei ylitä omien lasten suojelua sodan julmuuden ja tuhon keskellä. Sodan mielettömyys tarjosi kuitenkin myös elannon ja elämisen oikeutuksen. Tämä ristiriita tarjoaa tarinaan lumoutuneen jännitteen.

Tarinassa askeltavat käsikädessä kurjuus ja urheus. Tarina kulkee vahvasti vahvan äidin matkassa. Tapahtumat alkavat Taalainmaalta, jossa sotapäällikkö Oxenstjernan värvää joukkojaan. Kaupustelijavaimo Anna Fierling, joka tunnettiin nimellä Äiti Peloton, on menettänyt toisen pojistaan. Tarinassa sukelletaan suoraan miehistön värväämiskeskuskusteluihin maantien laidassa. Äiti Peloton vankkureineen ja jälkikasvuineen vyöryy paikalle. Nuoret miehet vetävät vankkureita. Eilif, vanhempi poika ja Sveitsikäs, pojista nuorempi. Äiti ja mykkä tytär Kattrin istuvat vankkureissa. Äiti Pelottoman luonne avautuu lukijalle heti ensikohtaamisella. Lastensa luonteet matkan edetessä.

Lajos Egrin jakaa henkilöhahmoajattelun kolmeen henkilöä kuvaavaan kategoriaan. Piirteet fyysisessä, sosiaalisessa ja psykologisessa kontekstissa. Äiti Pelottomassa ylitse kaiken nousee hänen psykologiset piirteensä. Toisena sosiaaliset ja vähäisimpänä, miltei mainitsemattomana fyysiset piirteet. Tarinan läpileikkaavassa dialogissa Äiti Peloton avautuu lukijaa lähelle ja läsnäolevaksi. Anna Fierling ei ollut ansiotta lisänimeä saanut. Äiti Peloton osoittautui suuressa äidinrakkaudessaan myös superneroksi talousguruksi. Moraalisesti vahvaksi, järkkymättömäksi, päämäärätietoiseksi, rehelliseksi, humoristiseksi, älykkääksi, periksiantamattomaksi ja strategisesti viisaaksi, niin oman perheen säilymisen agendassa kuin sotastrategiksi hengissä pysymisen pitkällä vankkurimatkalla. Yläkäsitteenä yksiselitteisesti on rohkeus. Äiti Peloton oli rohkea nainen.

Sosiaaliset piirteet näyttäytyvät Äidin erinomaisena sosiaalisena älykkyytenä. Äiti Peloton oli sosiaalisesti lahjakas ja tunneälykkyydellä vahvistettu. Äiti sukkuloi taitavasti oman perheen jäsenten välisissä keskusteluissa ja toiminnoissa. Samoin kaikissa kohtaamisissaan ulkopuolisen maailman ja henkilöiden kanssa. Oli kysymyksessä taistelukentän päälliköt, vääpelit, kenttäpapit, kokit tai kirjurit. Puhumattakaan tämä sotilaiden nainen Yvette Pottier tai talonpoika ja perheensä. Äiti Pelottomalla oli aina kommunikoinnissaan briljantin kirkkaat tavoitteet.

Äiti Pelottoman fyysiset piirteet kumpuavat psykologisen ja sosiaalisen henkilöhahmon kokonaisuudesta. Erikseen Brechtin näitä mainitsematta, edellä kerrotut piirteet luovat kuvan myös ulkoisesti vahvasta naisesta. Sukkelaliikkeisestä iän ja viiman vahvistamasta naisesta. Elinvoimasta, joka säteilee. Kurjuudesta, joka on vain ympärillä. Äiti Peloton on edelleen kaunis. Kauneus, joka on enemmän mitä pystyy näkemään.

Bertol Brechtin, Äiti Peloton ja hänen lapsensa teoksessa toteutuu Aristoteleen runousoppi tarinan traagisuudessa. Tarina on ehyt kertomus, joka kuvaa kokonaisuutta Äiti Pelottoman arjesta selviämisen maailmasta käsin. Kertomus kuljettaa lukijaa yksilön matkassa suuren uskonsodan sisällä. Voiko ihmisen elämässä olla traagisempaa kuin kuolema? Entä voiko valtioiden ja maanosien kokemana olla traagisempaa kuin sota? Sota tuo vääjäämättömästi kuoleman. Tragedia kuvataan ehyenä kertomuksena alusta sen loppuun asti.

Kirjassa kuvataan historiallinen aikamatka, joka on kestänyt miltei kaksikymmentä vuotta. Kertomuksen aloittaa Äiti Pelottoman toisen pojan menetys ja päättää ainoan tyttären, kuuron Kattrinin kuolema. Äidin kahden lapsen menetysten välissä, tarinan alun ja lopun välissä on kokonainen toiminnallinen matka. Tarina, jossa kuvattu toiminta tarjoaa kaiken sen tiedon ja tunteen, jota tragediassa lukijan ja katsojan tulee kokea. Aristoteleen runousoppi todentuu tarinan kahdesta määräävästä tunteesta pelosta ja säälistä. Lukijaa kuljetetaan kohtaus kohtaukselta tuntemaan molempia tunteita. Pelko on kaiken aikaa läsnä Äidin matkassa. Tämä välittyy lukijalle sodan fyysisellä kuvaamisella. Kärsimyksellä, lialla, kulkutaudeilla, nälänhädällä, sidontatarvikkeiden loppumisella, talven ankaruudella, murskana, haavoittuneena, surusaattueen vahvana kuvauksena. Kaiken pelon konkretiana yksilöiden ja puoli Saksan kansan kuolemat.

Sääli pitää otteessaan. Sääliä syntyy elämän julmuudesta ja pienen ihmisen taistelusta. Maailmassa, jota ei ole itse rakentanut. Selviämisensä on. Ylitse kaiken myötätunto ja säälini kohdistui mykkään ja viisaaseen Äiti Pelottoman tyttäreen Kattriniin. Tyttären kohdalla toteutuu myös Aristoteleen ajatus lukijalle välittyvästä tuhoavasta pahasta. Nuori nainen, joka on läsnä tarinan alusta loppuun omalla vaatimattomalla ja ahkeralla osallaan. Vuorosanoja ei ole, ei dialogia. Onhan Kattrin kuuro. Silti hän on vahvasti läsnä pitäen lukijan säälin ja myötätunnon tunteessa. Kattrinin loppu, joka on samalla tarinan loppu on kohtuuton epäoikeudenmukaisuus. Miten yhden ihmisen elämä voi olla lähtökohdiltaan, kestoltaan ja lopultaan niin suuri kärsimys. Tunnen tunteet aivan omassa kehossani. Aristoteles onnistui.

'Tapahtumat ja juoni on se päämäärä, johon tragediassa on pyrittävä, ja päämäärä on kaikkein tärkeintä.' Aristoteleen ajatuksena on se, että katsojalle pitää välittää mielikuva tuhoavasta pahasta.

Kattrin antoi myös tunteen yllättävästä sankaruudesta. Kolmannen näytöksen juonenkäänne rummutuksineen ja urotekoineen oli pysähdyttää. Rummutuksen alkaessa ei vielä selviä kuinka kohtalokkaasta katolle kiipeämisestä on kysymys. Hän oli pelastaja tuhoten samalla itsensä. Joukkojen ja maan pelastus koitui Kattrinin kuolemaksi. Kaiken tämän hän teki tietoisesti. Sotajoukot ja lukijan yllättäen. Kukaan ei olisi voinut draaman edetessä arvata voimaa ja viisautta, joka Kattriniin oli annettu. Hän oli selvästikin Äidin vankkureissa elämänsä elänyt ja niissä elämänoppinsa ammentanut. Kärsimys jalostuu ja nousee henkilökuvana veljiensä, näiden sotilaiden ylitse. Saavuttaen vähintään saman suuruuden, joka Äiti Pelottomalla oli. Kattrin ohittaa kärsimyksen epäoikeudenmukaisuudessa Äidin. Äiti Peloton jää henkiin ja jatkaa yksin matkaa vankkureissaan.

Kattrinin kuollessa koen kuitenkin lukijana ikään kuin vapautumisen hänen kohtalonsa säälimisisestä. Aristoteles kutsuu ilmiötä katharsis, eli selkiytyminen tai puhdistuminen. Hetki, jossa lukijalla sääli ja pelko lakkaavat olemasta.

Tarinassa on yllättäen runsaasti myös tasapainona sisäänkirjoitettua komediaa. Komedia ilmenee henkilöhahmoilla omin persoonallisin tavoin. Komediaa on runsaasti sekä henkilöiden toimintaan että humoristisiin sanankäänteisiin liittyen. Tarinassa löytyy paljon älykkäitä sujautuksia, jopa ironiaksi tulkittavaa. Ensimmäisessä jaksossa kiinnittyy huomio koomiseen tapahtumaan, jossa Vääpeli ja Värvääjä etsivät joukkoihinsa nuoria miehiä. Lisää sotilaita tarvitaan kipeästi. Kohtaus, jossa Äiti Peloton ja poikansa Sveitsikäs käyvät dialogia Vääpelin kuolemattomuudesta. Äiti Peloton epäilee Vääpelin tuskin näkevän seitsemääkymmentä ikävuottaan. Mullan alta korkeintaan. Loukkaantunut Vääpeli puhisee, jolloin Sveitsikäs kehottaa Vääpeliä ottamaan vastaan Äiti Pelottoman ennustuksen. Äidillä, kun on semmoiset lahjat. Paperiliuskat, toinen tyhjä ja toisessa risti, toimivat ennusteen toteen näyttäjänä. Kypärään laput ja siitä vuorollaan kukin paperiliuskaa nostamaan. Kypärästä nousee vain ristiä ja Vääpeli syyttää Äiti Pelotonta huijariksi. Tähän hän vastaa, 'itse itseäsi petkutit sinä päivänä, kun sotilaaksi rupesit.'

Aristoteleen mukaan komedia pyrkii kuvaamaan hahmonsa huonommiksi kuin ’meidän kaltaisemme.’ Koomisuus syntyy ristiriidasta, jossa lähtökohtaisesti vähäisempi, jopa ala-arvoisempi henkilö nousee yläpuolelle. Ollakin nokkela ja älykäs, toisin kuin vankkureita vetävästä kaupustelijasta voisi odottaa. Tilanne, jossa 1600-luvun maailmankäsityksessä nainen osoittautuu pystyvänsä nousemaan miehen yläpuolelle tuo ristiriidan. Älykkään komedian tunnelma on valmis. Tämä kohtaus muistuttaa jo farssia. Farssin henkilöhahmoilla on usein suunnattoman hyvä itseluottamus taitojaan kohtaan. Äiti Peloton oli lahjakas tässäkin tyylilajissa.

Äiti Peloton ja hänen lapsensa tarinassa on selkeä kolmiosainen rakenne, alku, keskiosa ja loppu. Juonenviritys kulkee koukuttavana ja tempaa mukaansa. Äidin ja lastensa selviytyminen on kaiken ytimessä. Kertomus sisältää valtavasti menetyksiä. Lasten menetykset rytmittyvät tarinan eri osissa päätyen melko totaalisen tragediaan. Äiti Peloton jatkaa yksin matkaansa pohtien, ’kaipa minä nyt jaksan.’ Alku- ja keskiosan välissä on merkittävä katalyyttinen tapahtuma. Tämä todentuu lll-osan alussa, jossa Äiti Peloton joutuu suomalaisrykmentin yksiköiden kanssa sotavankeuteen.

Loppukohtaus alkaa lX-osasta, jossa suuri uskonsota on jatkunut kuusitoista vuotta. Kauppakin käy huonosti ja edessä on kerjuunajat. Tarinan kliimaksikohtaus käydään ränsistyneen talonpoikaistalon pihalla. Uhkana on tuhoutuminen. Kaiken olemassa olevan tuhoutuminen.

Palaan vielä koskettavaan Kattriniin. Tämän tarinan sankarini. Kattrin kiipeää katolle. Nostaa esiin esiliinan helmassa olleen rummun ja rummuttaa. Kattrin rummuttaa henkensä edestä. Viisas ja älykäs pelastaja. Sotilaan laukaukset kohdistetaan katolle kohti Kattrinia. Hän lyö vielä muutaman kerran rumpuunsa kunnes lysähtää ja jää makaamaan elottomona katolle. Kuuro ja mykkä Sankari kuolee sotilaiden luoteihin. Kaupungista kuuluu sekavaa hätäkellojen soittoa ja tykin jyskettä. Ja Sotilas lausuu: ’Sen se sai aikaan.’

My hero is gone.


Lähde: Brecht, Bertel, Äiti Peloton ja hänen lapsensa. Otava 1975. Suomennos Elvi Sinervo.

Yellow Stairs
bottom of page