Lapsen syntymä on aina ihme. Terve lapsi ihmeiden ihme. Erityisen suuri hämmästelyn aihe on myös yksilön koko elinkaari täysikasvuiseksi aikuiseksi. Ihmetystä läpi vuosikymmenenien. Onhan ihmisen kehitys vauvasta aikuisuuteen kunnioitusta herättävä kasvuprosessi. Usein ehkä kuitenkin ohitettu itsestäänselvyytenä. Itsestäänselvyys selittynee myös sillä, ettei yksilölle ole prosessin aikana tullut omakohtaista tarvetta jotain niin itsestään selvää ihmetellä.
Tilanteissa, joissa kasvuprosessissa tapahtuu ns. häiriö: yksilö herkistyy ihmettelyyn. Haluaa vastauksia, analysoi, selvittää ja peilaa prosessiin vaikuttaneita muuttujia. Yksilö kysyy, haluaa vastauksia ja etsii vastaukset. Vuosikymmenissä ihmisen tiedon tarve toimii luonnollisesti eri tavoin. Jo pieni lapsi kantaa sisällään tunteen erilaisuudesta. Mitä pienempi lapsi sitä vahvemmin hän kuitenkin sulautuu ja muuntautuu osaksi uutta ympäristöään. Silti pienikään lapsi ei lakkaa ihmettelemästä, ei kantamasta tietoista erilaisuuden tunnetta sisällään. Ihmettelee juuripa niitä useimmalle ihmiselle itsestäänselvyyksiä. Ihmettely ja omaan elämään liittyvän tiedon tarve tapahtuu elämää eläen. Ihminen kysyy mistä kaikesta minut on tehty? Mitä on ikioma biologiani ja ikiomat juureni? Miksi elämän alku ei asemoitunut itsestäänselvyydeksi? Miten minusta tuli juuri minä?
Uuden kirjan syntymä on myös aina yhdenlainen ihme. Minulla oli jopa vuosikymmeniä kirjoittamisen ajatus. Elämästä, jossa lähtötilanne ei kulkenut suoraviivaisesti. Ikään kuin itsestäänselvyydellä. Vastauksien etsimisestä syntyi kirja. Kaikki uuden syntymä on ihme, jopa runokokoelman, joka näki päivänvalon helmikuussa 2022. Tässä kohtaa oman elämän prosessia katson, että aikajana tarvittiin kirjan syntymisen. Aikaa, jossa kypsyy juuri tälle kirjalle oikea genre ja säkeille niiden tarvitsema perspektiivi ja väri. Ensiajatutuksenihan kolmisen vuotta sitten oli kirjoittaa tietokirjagenressä – tosielämän kertomuksia eri vuosikymmenillä sijoitettujen aikuisten tarinoista. Yksi anonyymi kertomus olisi ollut joukossa omani. Sain todeta, miten jo haastateltavien löytäminen oli haastavaa. Sitä polkua ei kannattanut edetä. Jättäisinkö siis jo koko teeman. Ajatuksistani se ei kadonnut.
Pohdin, voisinko toteuttaa julkaisun toisin. Rohkenisinko lähteä kirjoittamaankin vain itsestäni käsin. Näin löytyi tyylilaji, jolla lapsen ääni sai muodon ja ääneen. Pitkäaikainen näkymäni, kun oli edes yrittää avata jotain evoluutiossa täysin absurdia: mitä sijoitus ja oman biologian ulkopuolella kasvaminen ja kokemus on itse lapselle. Avata erityisesti juuri niitä kuvia, joissa erilaisuus todentuu. Sulkien kuitenkin elämänkaaren sen ansaitsemaan kauneuteen.
Ydin toki on, että aikuiset toteuttavat lapsen oikeuksien tekoja. Se on juridiikkaa, se on aikuisten velvollisuus. Lapsen suojelua, lapsen parhaaksi. Näin tuleekin olla. Sen lisäksi ja siitä huolimatta on aina lapsen ääni. Silloinkin, kun elämä on ollut aivan tavallista. Ulkopuolisen silmin. Syvin ajatukseni oli yrittää avata pienen sijoitetun maailmaa sisältäpäin. Lapsen tuntein ja silmin. Hipaisten koskettaa, säkein tulla lähemmäs.
Vauvasta aikuisuuteen kehitysprosessia voi tämän runokokoelman myötä kutsua perustellusti myös rakkauskertomukseksi. Läpi kokoelman. Yllättävääkin. Rakkauden teoilla on vain eri sävyt. Ja valo on läsnä.
Valoa kohti, ihanaa kevättä Sinulle!
–Sinikka Mäntysalo