Lapsuuteni satukirjojeni sadut alkoivat usein, ”olipa kerran” ja päättyivät, ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.” Vaan mitä kaikkea siinä välissä tapahtui? Oliko satuun mahdutettu sadun henkilöiden koko siihenastinen elämä vai vain yksittäinen eletyn elämän hetki.
Oikeassa elämässä tarinamme syntyvät hetkistä ja tunnekuvista: eletystä ja kohdatusta itsemme ja toistemme kanssa. Tarinamme kasvavat virrasta, jossa tätä ainutkertaista elämää elämme. Eletty muuttuu muistoiksi ja tallentuu mieliimme. Muistot tallentuvat sitä vahvemmin mitä voimakkaampia tunnejälkiä ne ovat meihin jättäneet. Meillä on myös muistoja, jotka muistamme, mutta emme pysty palauttamaan mieliimme. Muistot voivat myös aktivoitua. Tarvitaan vain tapahtuma, kuva, tuoksu, kohtaaminen, pysähtyminen. Muistot ovat ikään kuin ilmassa leijuvia palapelin palasia, joita kokoamme aina uudelleen muistojen palautuessa mieliimme. Tiedetään, että muistot ovat kestäviä, mutta eivät muuttumattomia. Muistin ominaisuuteen kuuluu, että muisti pystyy muokkaamaan muistoja. Kaikkea ei onneksi tarvitsekaan muistaa, ja mielelle tekee hyvää myös unohtaa.
Ihmiset rakentavat minuuttaan muistin ja muistojen kautta kaikissa elämän vaiheissa. Muistot tekevät meistä meidät. Mitä edemmäs elämää elämme, sen arvokkaammalta saatamme tuntea muistissa olevien muistojen vaalimisen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että eläisimme menneessä. Mennyt elää joka tapauksessa meissä. Hetket ja päivät ovat meihin kaiverrettua yksityisomisteista historiamme. Psykoterapeutti Marja Saarenheimo on kiteyttänyt eräässä haastattelussa näin: 'Ilman muistia elämästämme puuttuisi jatkuvuus, mutta ilman kykyä unohtaa elämäämme hallitsisi kaaos.' (2014)
Aikuisuuden runokirjani (2022) dokumentaarinen lyyrinen tarina alkaa lauseilla: 'Meillä on unelmia. Näkymättömiä huomisen ajatuksia.' Ja lyyrinen tarina päättyy: 'Elämä läsnä, kaikki läsnä. On jo aamu.' Minulla oli unelma, joka odotti aikaansa. Hetkeä, jossa se voisi muuttua sanoiksi ja oikeaksi kirjaksi. Siinä välissä, vuosikymmenissä kokonainen elämä. Muistina ja muistona minussa. Omat tarinamme syntyvät jatkuvasta liikkeestä. Päivät, kuukaudet, vuodenajat, vuodet ja vuosikymmenet. Päivästä toiseen itsestään selvää ja ohi kiitävää. Vaan ensin toki synnymme.
Juurikin alun hetkestä asemoitui esikoiskirjani motiivi. Tietämättäni juuri silloin. Näkymäni yrittää avata edes pienin kuvin jotain evoluutiossa täysin absurdia: mitä oman biologian ulkopuolella kasvaminen ja kokemus on lapselle. Miltä sijoitetun lapsen matka näyttäytyy lapsen maailmasta käsin, sisältäpäin. Vaikkakin elämä olisi ollut aivan tavallista. Toiveenani oli kyetä sanoittamaan erityisesti niitä kuvia, joissa erilaisuus todentuu. Sanoittaa juurikin sellaisia tunteita, joista ei puhuta. Eivät näy ulospäin. Hipaista edes. Kirjan kirjoittamisen motivaatio vain vahvistui työelämässä lapsen oikeuksia edistämistyössä. Tunnistin sisälläni lastensuojeluun liittyvien raporttien ja tilastojen äärellä, miten vaikea ulkopuolisen on asettua sijoitetun lapsen sisäisiin kuviin ja tunteisiin. Näemmekö ja tunnistammeko ammatti-ihmisinä, ihmisinä ylipäätään, kenties vain sen mitä eletystä on seurannut. Onhan sijoitus lapsen kokoiseen maailmaan käsittämättömän kokoinen. Lapsi kuitenkin kaiken aikuisten maailman hänelle antaman ’läpäisee’ omaa elämää elämällä. Eläen todeksi sen mihin ei voi vaikuttaa, mitä ei voi muuttaa.
Vaan miten sitä maailmaa saisi edes välähdyksin välitettyä ja miksi se olisi tärkeää? Siksi, että kaikki lapsuudet ovat näkymisen arvoisia. Yksi tarina on kymmenientuhansien tarinaa. Siksi, että aikuisina näkisimme enemmän lapsenkaltaisesti. Lapsen kokemisen maailmasta käsin. Ja kun näemme ja tunnemme, pystymme siirtämään jotain kaikkien kohtaamiemme lasten ja lapsuuksien hyväksi. Omien ja vieraitten.
Ei syntynyt tietokirjaa, ei litteroituja haastatteluja, ei raportteja. Lähti syntymään proosarunokokoelma, joka ammensi säkeensä erityisestä. Lyriikka onkin suopea genre erityiselle. Kirjan ollessa vielä suunnitteluvaiheessa hain parista säätiöstä apurahaa. Ei myönteisiä päätöksiä. Motivaatio kirjoittaa näkymätöntä oli kuitenkin vahva. Näkymä monien äänestä, ei yhden, siivitti jatkaa kirjaksi saattamisen työtä. Kirjoitusprosessissa tunnistin usein, kuinka sanat olivat ikään kuin valmiina. Odottivat vain ruudulle pääsyä. Matkan intoa vahvisti rinnalla kulkeneet Jyväskylän yliopiston (avoin) kirjoittamisen aineopinnot ja kurssi tekstikokonaisuuden suunnittelu ja genren valinta, opettajana Petri Hannula. Samoin veljeni Jarmo Mäntysalo Suomenlahden toisella puolella. Hän toimi kokoelman vertaislukijana.Tämä rooli kuului kurssin vaateisiin. Tehtävään suostuttuaan vertaislukijan tietokoneruudulla alkoikin varsinainen runoshow. Luomiseni kiihkeässä rytmissä pläjähteli ruudulleen jopa jokaisen yksittäisen runon uusi versio. Muuttui runossa sitten vain yksi sana tai kokonainen säe. Vastaanottaja ei koskaan tuskastunut. Ei vihjannut, voisitko lähettää vasta vaiheessa, kun tunnistat version olevan lopullinen. Oli suuri etuoikeus voida keskustella tuoreeltaan juuri syntyneestä runosta monipuolisesti luovan vertaislukijan kanssa. Upea matka, ei vain lyriikan maailmaan, vaan elämänkokemuksiin ja tunteisiin. Yhteisesti jaettaviin. Veljen, jonka kanssa en jakanut yhteistä kotia, emme eläneet yhdessä yhteistä lapsuutta.
Proosarunoja syntyi, pyyhkiytyi, hioutui ja valmistui. Materiaalia olisi ollut enemmänkin. Ajatus siitä, että vähemmän on enemmän ja runokokoelman kronologinen kulku olisi lukijaystävällinen, siivitti valmiin käsikirjoituksen muotoa. Tavoitteena oli sisällöllisesti yhtenevä kokoelma huolimatta sisällön moninaisuudesta: proosarunoja, säkeisiin jaettuja proosarunoja, asiaproosaa, asiakirjatekstiä ja yksi kirje. Tavoite oli fokusoida sisältö olennaiseen. Eli lähtöajatukseen: mistä kirjan kirjoittamisen motiivi oli syntynyt.
Alkoi käsikirjoituksen kustantamokierrokset. Lähetin käsikirjoituksen noin viiteentoista kustantamoon, joiden genrelajeihin lyriikan kustantaminen kuului. Runokirjoja kustannetaan pieteetillä. Suomessa ostetaan vuodessa vain 200-300 runokirjaa. Määrä tuntuu pieneltä. Lähinnä nämäkin teokset tunnettujen runoilijoiden uusia julkaisuja tai edesmenneitten uusintapainoksia. Runokilpailujen osallistujamäärät ovat kyllä huipussaan, mutta kirjoja ei osteta. Samoin erilaiset lyriikan työpajat ja runokurssit ovat suosittuja. Tilanteessa, jossa runokirjat eivät liiku, on ymmärrettävää, että kustantamot panostavat entistä vähemmän markkinointiin. Näin liiketaloudelliselta pohjalta toimiville kustantamoille runokirjojen kustantaminen on entistä kannattamattomampaa. Runokirjoja julkaisevat kustantamot julkaisevat yhteensä kymmenisen runokokoelmaa vuodessa. Näistä esikoiskokoelmia on vain muutama. Taiteellisesti merkityksellisiä runokokoelmia ilmestyy Suomessa vuodessa vain alle sata. Näin ollen suurin osa taiteellisesti merkittävästä runoudesta tulee muualta kuin isoilta kustantamoilta. On kuitenkin tosiasia, ettei jokainen pöytälaatikkorunoilija ole käsikirjoituksellaan valmis. En minäkään omalla käsikirjoituksellani. On myös huomioitava ammattirunoilijoiden ero meihin harrastajakirjoittajiin. Omaksi iloksi kirjoittaja pysyy aina omassa roolissaan versus ammattikirjailija. Näin ollen ei myöskään julkaistu teos ole aina ainoa kannustin kirjoittaa. Itselleni kuitenkin vahva motivaatio kirjoittamiselle oli juuri se, että voin vaikuttaa ja edistää lapsen oikeuksia runokirjan muodossa. Omalta pienen ihmisen osaltani. Juuri siksi julkaistu kirja oli minulle ainoa tapa.
Kustantamokierros tuotti kokemusta, kommentteja, kannustusta ja myös runsaasti hiljaisuutta. Miten arvostinkaan kuukausien kuluttua tipahtelevia kustantamojen viestejä luki niissä mitä tahansa. On selvää, ettei käsikirjoituksista kannata odottaa palautetta kustantamoilta. Arviot tulee hakea alan osaajilta jo ennen kierroksille lähettämistä. Kustantamot saavat luettavakseen tuhannesta kahteentuhanteen kaunokirjallista käsikirjoitusta vuodessa. Näistä yhdestä kahteen prosenttia ylittää julkaisukynnyksen. Kustantamokierrosten jälkeenotin vielä hetken käsikirjoitukseen vertaislukijan kanssa. Käsikirjoitukset tarvitsevat luonnollisesti aina ennen painokoneita ulkopuolisen lukijan monestakin syystä, sillä itsekritiikki ei ole aina se paras kritiikki. Omakustannekirjoillehan ei luonnollisesti ole käytettävissä kustannustoimittajan palvelua, toisin kuin kustannussopimuksen solmineilla. On myös vaarana, että kirjoittaja ikään kuin rakastuu liiaksi omaan tekstiinsä tai päinvastoin, alkaa sensuroimaan liikaa.
Rakas perheeni kannusti minua jo kauan ennen kirjoittamiseen ryhtymistä. Äiti kirjoita! Omakustannepolkukin oli jo ennakkoon todettu toimivaksi vaihtoehdoksi. Puolison tuki kuljettaa unelmaa myös taloudellisesti maaliin merkitsi paljon. Omalle työlle ei hintaa laske, mutta käsikirjoituksen julkaisu kirjaksi on huomattava kustannus. Puhutaan tuhansista euroista. Eikä työ siihen lopu. Omakustanne on kaikilla tavoin oma työ. Se tarkoittaa sekä kirjaksi tuottamista että markkinointia. Ei ole kustantamon koneistoa, joka tuuttaa käsikirjoituksen valmiina kirjana, hoitaa kirjakauppoihin, kirjastoihin ja kutsuu kirjailijan framille kaikenmoisiin skoolaus- ja näkymisen tilaisuuksiin.
Suunnattoman tärkeä kannustaja ja tekijä käsikirjoitus kirjaksi vaiheessa oli ystäväni, graafikko, taiteilija, lastenkirjailija Marsa Pihlaja. Itselleni näkymät ja maisemat avautuvat aina vahvasti visuaalisena. Siksi runokirjan tuli olla ehdottomasti kuvitettu. Esikoiskirjani ei olisi minusta, jos se olisi vain valkoisia sivuja ja mustia kirjaimia. Vuosikymmenien ystävyydellä vahvistuneena, Marsa kuvitti kirjan juuri sellaiseksi, kuin se oli minusta säkeiksi kirjoitettu. Kuvitus keskustelee runojen kanssa. Kuvitus luo muotoja ja värejä kokemisen tunteille.
Samanaikaisesti esikoiskirjailija sekä kustantaja on selvää, että tieto kirjan julkaisusta on prioriteetti yksi. Eritoten julkaisun tavoitteen ollessa vaikuttamisessa, ei voi pysähtyä painosta kotiin siirrettyjen kirjalaatikoiden levollisiin tunteisiin. Lähtökohtaisesti kirjat kirjoitetaan aina luettavaksi, oli motiivi mikä tahansa. Painosta saapuneiden kirjojen tunneskaala oli osin kaksijakoinen. Kirjoittajalla on kaiken aikaa, jopa ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, ikioma kritiikkikaveri olkapäällään. Ensinnäkin se kuiskii epäilystä kykyyn synnyttää tekstiä tämäntyyppisestä aiheesta. Virittelee pitkin matkaa levottomia skenaarioitaan siitä, oletko kyllin rohkea kirjoittamaan näinkin omakohtaisesta? Turhia säkeitä synnyttelet! Tai kuiskii, oletko sittenkin liiankin rohkea ja jos, niin mitä siitä seuraa? Loukkaantuuko joku jossain tai muuttuuko käsitys sinusta ihmisenä? Tuletko katumaan koko prosessia? Siirtäisitkö sittenkin kirjalaatikot talon pimeimpään nurkkaan? Vielä ehtisit! Kritiikkikaveri on korvaamaton matkakumppani – ja vain sopivasti suitsien täydellinen.
Viestintää ja markkinointia olen suunnannut erityisesti järjestöihin. Työelämästäni tutuille, mutta myös uusille toimijoille. Runokirjan ollessa aivan tavallinen kaunokirjallinen teos, on julkaisulle olemassa vielä tämä erityinen kohderyhmänsä. Sosiaalialan ja lastensuojelun piirissä toimivat työntekijät, viranomaiset ja päättäjät. Kymmeniä ja kymmeniä kirjoja olen lähettänyt lahjakirjoina tälle kohderyhmälle. Samoin antanut lahjana ystävä- ja lähipiirille. Neljäsosa kirjoista on lähtenyt vaikuttamaan tällä tavoin (1. painos 350 kpl). Se on merkittävä taloudellinen teko yksityishenkilöltä ja siksi sen ujostelematta kerron. Olen halunnut lähettää lahjakirjan ammatillisiin yhteisöihin ennakkoon vastaanottajalta tiedustelematta. Lahjan kuuluukin olla yllätys. Monet ovat kiittäneet ja kirjan erityisen aiheen positiolla huomioineet. Samoin nähneet tärkeän ja vaikeankin aiheen avaamisen lyyriseen muotoon olevan tervetullutta ja arvokasta. Osalle toimijoita olen lähettänyt vain tiedon kirjasta. Hiljaisuuttakin olen toki kohdannut. On helppo ymmärtää isojen järjestöjen asioiden priorisoimisen.
Sitten on viestintästrategia, jossa jo lähtökohtaisesti olen lähestynyt erityisesti pieniä sosiaalialan toimijoita. Kertonut kirjasta sekä mahdollisuudesta lahjakirjaan. Onpa ollut voimaannuttavaa lukea vastausviestejä. Kirjan julkaisun jälkeisessä elossa on ollutkin kiinnostava huomata, kuinka pienet toimijat ovat ketteriä. Avoimia uusille kumppanuuksille. Kaiken kaikkiaan yhteyteen.
Tässä kohtaa haluan kiittää erityisesti mm. Perhehoitoliittoa ja Avosylin yhtymää. Kirja on saanut perhehoitajatiimin kirja-arvion ja tilaa Perhehoitajalehdessä (4/2022) sekä näkyvyyttä Lastensuojelupäivillä Avosylin ständillä (10/2022). Kiitos Pesäpuu ry ja Christine Välivaara kannustavasta yhteydestä. Kirja-arviosta ja tilasta uutiskirjeessänne. Kiitän myös isoa toimijaa, Lastensuojelun Keskusliittoa. Toimituksen kirja-arvio sai tilaa Lapsen maailma -lehdessä keväällä (3/2022). Siitä on kiittäminen edellistä liiton toiminnanjohtaja Hanna Heinosta. Kiitän nimellä vielä lastenjärjestöaikojeni yhteyttä Sointu Mölleriä sydämellisestä yhteydestä. Yhteysverkostotiedoista ja niin monipuolisesta runokirjan lukija-arviosta.
Sydämestäni kiitän valtavasti kaikkia ihania ihmisiä saamastani kannustuksesta ja vastaantuloista kirjan julkaisun jälkeen. Kukista, kuohuvasta, sähköposteista, korteista, kirjeistä, pienistä viesteistä, pitkistä pohdinnoista ja kohtaamisista. Aivan kaikesta. Kiitän ihan omanaan vielä kaikkia heitä kirjan lukijoita, jotka ovat jaksaneet aukaista lukukokemustaan sanoiksi. Lähettäneet kirjapostia, joista olen muutamia vienyt luvan kanssa kirjan verkkosivuille (www.sinikkamantysalo.fi).
Olipa kerran, ja miten tarina jatkuu. Jokaisen lapsen elämäntarinan kirjoittamisen etuoikeus
on meidän aikuisten. Lasten ja aikuisten yhteisesti kulkeman matkan valoa tavoitteleva tarina.
Lapseni
”Ihmeeni,
ihmeellisintä mitä elämä antaa.
Peilikuvani, kuvan, jonka minulle annoit,
peilin, josta näen lapsenkasvoni.
Peilikuvani, jonka minulle annoit,
peilin, josta näen kaikki kasvoni.”
Katkelma Lapseni – runosta, Ei kenenkään oma, Sinikka Mäntysalo 2022