OSA I
Neuvostoliitto hyökkää Suomeen. Alkaa sota. Neuvostoarmeijan sotilaat tulevat rajalle, tulevat ihmisten pihoille ja kävelevät tupaan asti. Isä lähtee Suomea puolustamaan. Äiti kiskaisee lapset syliinsä ja kietoo villahuopien ympärille. Valokuvat ja puolison palkintolusikat ehtii vielä kääräistä ison huivin sisälle. Matka vie vahvan ja salskean miehen elämästä viisi vuotta. Äidiltä ja lapsilta yhtä monta. Suomen itäraja vedetään uuteen paikkaan. Maastoon sekä kartalle. Nuoripari ja vanha emäntä menettävät Neuvostoliitolle tilansa. Kodin ja isien raivaamat metsät ja pellot.
Mies palasi sodasta. Ei saapunut puuarkussa sankarihautausmaalle. Omin jaloin käveli vuosia evakossa vieraitten nurkissa ja taloissa eläneen perheensä luo. Vaimon, kahden lapsen ja vanhan äidin. Nuorempi veli ei palannut. Ei saapunut jalan, ei kannettu arkussa. Ilmoitettiin kadonneeksi.
Perhe sai jatkaa yhteistä elämää. Jossain siellä mihin Suomen valtio maanhankintalain nojalla kaiken menettäneille Karjalaisille maapaikan ostettavaksi osoitti. Lapsiakin syntyi kolme lisää.
Tunnen kuinka historia toistaa jo kirjoitettuja kirjoituksia perheiden, miesten, naisten, lasten ja vanhusten kohtaloista. Kohtaloista, joissa miehet kutsutaan reservistä aktiivipalvelukseen. Suunnaksi osoitetaan sotatanner. Miehet siirtyvät asemiin rintamalle asettuen puolustamaan perheitään ja isänmaataan. Ehkä he kuolevat. Ehkä he katoavat. Naiset kantavat sylissä lapsiaan turvaan. Isoihin huiveihin ja huopiin käärittyjä hiljaisia ihmiskapaloitaan. Vanhat äidit, anopit ja miehet laahustavat nuorempien kannoilla. Ehkä hekin kuolevat. Ja tankit vyöryvät rajojen yli omiin kyliin ja koteihin. Tuhoavat kaiken eteen tulevan. Aivan kaiken, mikä liikkuu ja mikä on paikallaan. Tiet, sillat, talot ja jäljelle jääneet ihmiset.
Sota loppui ja saapui rauha. Tänne he saapuivat. Tänne he jäivät. Arvostamme paikkaa, joka oli kahdeksankymmentä vuotta sitten sodan kokeneitten turvapaikka. Muutama vuosi sitten tupa jäi tyhjäksi. Pihapiiri hiljeni elämän äänistä. Yli sukupolviset siteet paikkaan vahvistivat: tilan ei voi antaa mennä suvulta pois. Lujittui näkymä, omille tulee jäädä. Ei myydä vieraille. Jatkamme nyt oman perheen kolmessa polvessa tyhjin käsin paikkaan saapuneiden, sodan eläneiden puolison vanhempien tarinaa. Pihapiirissä, metsässä ja rakennuksissa vapaa-ajan kodin onnella.
Siirtokarjalaisten elämä juuri tässä pihapiirissä piirtyy nyt vahvana heidän omiinsa. Me jatkamme, muistamme ja kiitämme. Kaikki elämän kerrostumat eri vuosikymmenissä ovat läsnä tässä hetkessä. Niin myös meissä itsessämme.
Eletty on aina ihmisessä läsnä. Se, että saamme ja voimme koskettaa muistojamme tai fyysisiä eletyn elämän paikkoja, on yhteys omaan sisimpäämme. Se on yhteys myös tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Minun, sinun ja lastemme. Tilaan, jossa voimme tuntea rauhaa ja levollisuutta. Onnea ja kiitollisuutta. Ja olemme valmiita tekemään työtä sen eteen, että näin saisi jatkua. Työtä ihmisinä ja kansoina, että kodeissamme ja maailmassa olisi aina enemmän hyvyyttä kuin pahuutta.