Lapsuuden talvina oli valot talojen sisällä ja ulkona aina pimeää.
Oli pilvettömät pakkasyöt, kirkkaat ja lumesta valkoiset.
Oli täydellisen pyöreäksi pullistunut kuu ja tähtitaivas.
Taivaankaari kuin valtava tummansininen juustokupu
läpikuultavasta kristallista.
Siltä lapsesta näytti, kun pakkassäässä pää kenossa tähtitaivasta katseli.
Jalassa harmaat huopatossut, käsissä kahdet kintaat päällekkäin.
Varpaita kipristi, sormia kylmäsi, poskipäissä nipisti.
Kiristelevä pakkanen natisi puunrungoissa.
Lapsi lumoutuneen haltioissaan.
Pienen ihmisen sisällä koko varren matkalta lämpöinen hohde.
Tummansinistä taivaanpalloa vasten hehkui kirkkaita kristallihippuja.
Sakaraiset tähdet näyttivät sädehtiviltä timanteilta maan ja avaruuden välissä.
Tähtitaivas äärettömyyteen sammumaton liitos.
Läpi elämän sielun sisuksen matkalta lämpöinen hohde.
Talvinen tähtitaivas kuin valtava tummansininen juustokupu
läpikuultavasta kristallista.
Tänä iltanakin sama kuin se eilen oli.
Sinikka Mäntysalo -2023